Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Avainsanat

, , , , ,

WP_20180418_09_50_37_Pro

Magdalena Hai (s. 1978) on monipuolinen lasten ja nuorten kirjailija. Hän on ollut monesti ehdolla palkinnoille ja voittanutkin useita niistä. Vähän aikaa sitten hänen lastenkirjansa Kurnivamahainen kissa palkittiin Tulenkantajien palkinnolla – onneksi olkoon! Kurnivamahainen kissa on vuonna 2017 ilmestynyt kuvitettu satukirja, jossa pientäkin pienempi tyttö kohtaa loppumatonta nälkää potevan suurtakin suuremman kissan.

Luimme kirjaa yhdessä eskari-ikäisen kanssa ja tarina piti meitä molempia otteessaan. Alkuasetelma on sopivan yksinkertainen: köyhä, nimetön tyttö tapaa kissan, joka haluaa syödä hänet. Tyttö saa sovittua kissan kanssa, että jos päivän päätteeksi he eivät löydä muuta syötävää, kissa saa syödä hänet. Lykkäyksen aikana he kiertävät paikasta toiseen, joskin kissa on syönyt jo monet niistä. Jännittäväksi tarina muuttuu, kun kissa toden teolla syö tytön kuin valas Joonaan konsanaan. Neuvokas tyttö selvittää kissan nälän todellisen syyn: katin mahassa asuukin kaikenherra Hneus. Siinä vaiheessa tahti muuttuu ja tarinan ainekset ovat melkoisessa myllerryksessä. Loppuratkaisu on mielestäni sopiva, ei liian disneymainen.

Näin aikuisen mielestä sadussa oli sen verran absurdeja elementtejä, että jännittävyydeltä taittui terävin huippu. Tämä oli siis hyvä asia. Tarina oli myös universaali siinä mielessä, että se voi sijoittua minne tahansa maailmassa – jopa toiseen maailmaan. Teemoiksi poimin rohkeuden ja hyvän puolella olemisen ahneutta vastaan, ja siinäpä onkin universaaleja tavoitteita kerrakseen. Pidin myös siitä, että vaikka kirjailijan käyttämä kieli rikastui juonen edetessä ja muuttuessa vauhdikkaammaksi, mutta hän ei silti lähtenyt keksimään uudissanoja. Laatu näkyi myös siinä, ettei kirjailijan ole tarvinnut kosiskella nuoria lukijoita heppoisella huumorilla, vaan tarina ja henkilöt kantavat kyllä itse itsensä ja ovat tarpeeksi kiinnostavia.

Suosittelen sekä lapsille että aikuisille, jotka pitävät hieman absurdeistakin käänteistä ja rivien väleistä luettavista viisauksista. Tarina kestää useamman lukukerran ja uskoisin, että lapsi kasvaessaan löytää siitä uusia, ikäkauteen sopivia tasoja.

Kuvitus oli molempien lukijoiden mieleen, kiitos oivaltavasta kuvituksesta Teemu Juhanille!

Kirja on kirjastosta.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa. 46 sivua. Karisto, 2017

 

Feta-myskikurpitsa-salaatti (G, L)

Avainsanat

, , , , , , ,

Myskikurpitsa on minulle uusi tuttavuus salaatissa. Olen sitä syönyt kasvissosekeitoissa, mutten muista käyttäneeni sitä salaattiaineksena. Tällä ohjeella mukailen ruoka-annosta, jota kokeilin Keski-Suomen Martoilla viime viikolla (sen resepti on kuulema otettu joskus kauan sitten netistä, joten alkuperää en pysty nyt jäljittämään). Harmi, että tuttavuuden solmimiseen meni näinkin kauan aikaa, mutta otetaan nyt ilo irti! Myskikurpitsa on hyvin ruokaisa ja täyttävä kasvis, mutta miedon makuinen. Se tarvitsee vähän kipakkaa potkua mausteista tai vaikkapa juustosta. Käytin fetajuustoa, kuten marttojen reseptissä, mutta silti siihen jäin kaipaamaan jotain makua. Tiedän resepteissä käytetyn mm. savupaprikaa ja ras-el-hanoutia, kuten Ripaus tryffeliä -blogissa on tehty (onpa muuten herkullisen kuuloinen ohje! Sitä on testattava). Marttalassa teimme itse kirpsakan karpaloisen salaatin kastikkeen ja se toimi kivasti. Silti edelleen jään miettimään hyviä mausteita. Kehittämisen paikka siis!

Tätä salaattia varten kuorin ja pilkoin yhden kurpitsan. Lämmitin uunin 225 asteeseen, kumosin viipaleet pellille, kääntelin öljyssä ja ripottelin vähän suolaa päälle. Paahdoin niitä ensin viitisen minuuttia, otin pellin pois uunista, kääntelin viipaleita lastalla ja murensin päälle laktoosittoman fetan (tämä toiminee myös vegaanijuuston kanssa yhtä hyvin). Pelti takaisin uuniin noin vartiksi. Tehokkaalla uunilla 20 paistominuuttia riittää. Asettelin lautasille salaattia pediksi. Käytin valmista salaattisekoitusta, jossa on mukana rucolaa, sillä sen maku sopii hyvin yhteen myskikurpitsan maun kanssa. Viinisuolaheinäkin toimii varmasti hyvin. Sitten vain lämpimät kurpitsaviipaleet päälle ja oman maun mukaista salaatinkastiketta. Vaihtoehtoisesti voi tehdä vaikka niin, että ripottelee viipaleiden päälle mielimaustetta ennen uuniin laittoa.

Olen löytänyt niin hyvän kuuloisia reseptejä täytetyistä myskikurpitsoista, joten sellaista täytyy kokeilla pian 🙂

 

Meliwas ja muita kaupunkeja

Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , , , , ,

Olipa virkistävä tuulahdus! Olin pitkään ollut gradupohdinnoissa kiinni, kun tartuin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n novelliantologiaan Meliwas ja muita kaupunkeja. Ilahduin kovin kokoelman tarjoamista raikkaista ideoista ja näkökulmista, samoin hyvin toimitetusta kokonaisuudesta.

Kokoelma edustaa urbaania fantasiaa, jonka tapahtumaympäristönä on kaupunkimiljöö. Päähenkilöt voivat olla tonttuja, kentaureja tai ihmisiä ja seikkailut voivat tapahtua nykyhetkessä, tulevaisuudessa tai ajassa, jota ei voi määritellä. Kaupungitkin voivat sijaita missä tahansa.

Teokseen on valittu novelleja kolmeltatoista kirjoittajalta. Mukana on julkaisseita kirjailijoita ja kirjoittajia, joiden tekstejä toivon lukevani myös jatkossa. Mukana ovat Inkeri Kontro, Katri Alatalo, Solina Riekkola, Emilia Karjula, Jade Lehtinen, Nadja Sokura, Teemu Korpijärvi, Janos Honkonen, Henry Aho, Merja Mäki, Mia Myllymäki, Anna Malinen ja Suvi Kauppila. Toimituskunta on valinnut mukaan laadukkaita tekstejä ja taso pysyy laadukkaana kokoelman läpi, lukijana kiitän siitä!

Inkeri Kontron Miespelejä -novellissa Helsinkiin muuttaja etsii rakkautta ja ehkä itseäänkin samalla, kun yrittää peitellä alkuperäänsä. Kaltaistensa löytäminen voi olla hankalaa epäsuotuisassa ilmapiirissä. Kontron novellin rinnalle nostan Mia Myllymäen novellin Haltijoita parhaimmat, jossa myös miljöönä on Helsinki. Myös Myllymäen novellissa on kaupunkiin muuttajia, joihin suhtaudutaan vastahankaisesti. Hänen tarinassaan suuressa osassa ovat tontut, joihin ihmiset suhtautuvat kahtiajakoisesti. Olisiko tonttujen kuitenkin pitänyt pysyä maaseudulla lestissään? Janos Honkosen Toiseksi tulleita ei lasketa -novelli sijoittuu myös Helsinkiin, mutta vähän erilaiseen kuin mihin olemme tottuneet. Toisiaan vastaan kilpailevat seinäkiipeilijät törmäävät kilpaillessaan odottamattomaan elementtiin. Jade Lehtisen Kireä siima sijoittuu Turkuun. Aurajoen helmi on saanut odottamattoman turistivaltin, joka valitettavasti nostaa ihmisistä niitä ikävämpiä puolia esille. Tämä novelli tuntui loppuvan kesken, olisin mielelläni lukenut enemmän.

Katri Alatalon novellissa Sinisen yön jälkeen ollaan Meliwasissa, selkeästi jossain muualla kuin missään tunnetussa kaupungissa. Meliwasissa tapahtuu siirtymiä, jossa todellisuus repeytyy ja kaupungin ulkopuolelta siirtyy ihmisiä sisäpuolelle. Tämän novellin kohdalla jännitin lopputulosta. Tekstissä olikin dekkarimaisia ja toimintaelokuvan piirteitä. Merja Mäen Kylmä kuin pakkasyö sijoittuu myös tuntemattomaan miljööseen. Joulun aikaa viettävässä kaupungissa vierailee henkiä entisissä kodeissaan. Tarina muuttuu hengillekin painajaismaiseksi pahojen nuuttipukkien myötä. Tässä tekstissä oli mukana aimo annos painostavaa kauhun tunnelmaa. Kaukana oli leppoisa joulutunnelma! Nadja Sokuran Luiskahduksia -novellissa päähenkilö näkee välähdyksiä rinnakkaismaailmasta. Alkuun välähdykset ovat harvinaisia, mutta sitten niitä tulee useammin ja ne kestävät kauemmin. Onko kyse mielenterveysongelmista? Ja ovatko rinnakkaismaailman asukit totta? Pidin siitä, kuinka kirjoittaja päätti tarinan. Lopetus sopi muun tekstin sävyyn. Anna Malisen Ja sit se eli rikkaana elämänsä loppuun asti toisintaa sanontaa ”joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”. Tarinassa pohdiskellaan rahan lumoa ja houkutusta, kuinka köyhälle näytetään aarre. Ja kun aarteen saa, se voi poltella sormissa – tai koko ihmisen.

Teemu Korpijärven Suelo Siniestro sijoittuu Espanjaan. Suomalainen tosi-tv-ryhmä etsii uutta, jännittävää aihetta, jota tuleekin tarjoamaan komea muukalainen. Kadotettuja sieluja etsiessä tie vie yhä syvemmälle ja ryhmä saa enemmän aineksia mitä halusikaan. Kauhun aineksia tässäkin tarinassa! (Enkä taatusti mene koskaan Espanjassa hylätyille tonteille). Solina Riekkolan Ei loimea -novellin sijoitan britteihin. Emmerdale-tyyppisissä maisemissa ollaan myyttisesti poikkeavien asumiskeskuksessa, jonne elämässään sivupoluille ajautunut Jenny hakee töihin. Virkistävässä tarinassa tavataan myös vapaata laukkaa kaipaava kentauri ja kyklooppi. Britteihin sijoittuu myös Emilia Karjulan Aamunkoitto ja Illankajo. Viktoriaanisen tyyliseen aikakauteen sijoittuvassa, humoristisella otteella kirjoitetussa tarinassa kiistellään oikeista ennustuksista ja opeista. Suvi Kauppilan New Yorkin levottomat kuolleet on 1950-luvun film noir-henkinen oiva lopetus kokoelmalle. Tarina toimisi oikein hyvin mustavalkoisena filmatisointina. Vaikka päähenkilö omalla tavallaan lipuu tarinan lopussa auringonlaskuun, tarina on kaikkea muuta kuin kliseinen!

Lopuksi nostan esiin itseäni eniten koskettavimman novellin, Henry Ahon Kaikkein kauneimmat saapuvat myöhässä. Siitä ei voi paljoa kirjoittaa, ettei paljasta liikaa. Ehkä tässä novellissa oli todenmukaisin käänne, koukku, joka pudotti? Aho käsittelee syrjäytymistä ja ulkopuolisuutta sellaisen nuoren miehen kautta, joka näkee värejä kaikkialla. Junia tarkkaillessa olo helpottuu ja asemalla tapahtuukin kohtaamisia. Sitten asemalle tulee juna myöhässä. Sen kauneimman junan kyytiin päähenkilö nousee.

Kirja on arvostelukappale.

Meliwas ja muita kaupunkeja. Novelliantologia. 319 sivua. Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry, 2017.

 

Olga Temonen: Olgan vegekirja

Avainsanat

, , , , ,

Olgan vegekirja (2017) on uudistettu laitos vuonna 2013 ilmestyneestä Emäntänä Olga -kirjasta. Suurin osa resepteistä on lakto-ovo-vegetaristeille (kananmunat ja maitotuotteet ovat mukana ruokavaliossa), mutta mukana on muutama vegaanireseptikin. Esipuheessa kirjailija kirjoittaa haluavansa kokata ”ruokaa, joka maistuu mahdollisimman monelle” (s. 9). Se onkin hyvä aikomus, etenkin kun kasvisruoka on yhä suositumpaa sekä eettisistä että terveydellisistä syistä johtuen.

Minulle kasvisruoka tuli aikoinaan 1990-luvulla tutuksi. Kaveripiirissäni oli vegaaneja, joten opin heiltä joitain perusniksejä. Banaanilettureseptistä kiitos Palokunnan mäen kämppikselleni E:lle (moni kananmunalle allerginen lapsi on saanut näistä letuista iloa) ja soijarouheeseen tutustuttamisesta Barcelonan kämppiksille S:lle ja J:lle! Espanjassa meillä oli eräänä kämppiksenä tanskalainen nuorukainen, joka oli vannoutunut lihansyöjä. Hänelle teimme kerran kepposen, jossa vaihdoimme pasta bolognesen jauhelihan soijarouheeseen. Hän söi hyvällä ruokahalulla ja kiitteli ruokaa jälkeenpäin. Paljastimme, että kyseessä olikin soijarouhe, eikä hän muistaakseni suuttunut kepposesta. Ehkä kulinaristinen horisontti avautui hieman avarammaksi!

Olgan vegekirja on jaettu kepeisiin, kattilallisiin, tuhteihin, leivottuihin, herkkuihin ja juotaviin. Jaottelu on osuva, sillä tällaisen lihaakin syövän kokkailijan mielessä on kuva kasvisruuasta, josta ei tule täyteen eikä nälkä lähde. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Mutta näiden reseptien kautta voi miettiä oman ja perheen nälkätilanteen kautta, että kuinka tuhtia ruokaa tarvitaan. Testasin muutamaa reseptiä: punajuurivuokaa, brie-juustoa uunissa, suklaa-rusinamuffineita, ananas-banaanimuffineita ja lämmintä inkivääritotia.

Vasemmalla ananas-banaanimuffineita, ylhäällä suklaa-rusinamuffineita, oikealla briejuustoa uunissa omatekoisen luomusitruunaliköörin kanssa ja alhaalla punajuurivuokaa, jota tein kaksi kertaa peräkkäin.

Resepteistä valitsin testattavakseni joko suoraan gluteenittomia tai sellaisia, jotka ovat helposti muunneltavissa sellaisiksi. Iso plussa siitä, että useimmissa ohjeissa oman kaapin tykötarpeet riittivät, eikä tarvinnut lähteä erikoiskauppoja koluamaan. Testasimme apukokin kanssa muffineita ja veimme niitä lämpimäisinä naapureillekin. Tällä kertaa muffiniuhreiksi valikoituivat eri henkilöt kuin aiemmin, sillä vähän nolottaa olla aina kiikuttamassa samoille ihmisille lämpimäisiä. Hyviksi totesivat muutkin nuo muffinit! Etenkin ananas-banaanimuffinit maistuivat.

Punajuuri-fetavuuassa oli käytetty hirssiä, mikä oli oikein miellyttävää. Hirssiä tulee käytettyä liian vähän, vaikka se on erinomainen lisuke, puuroaines ja ruuan osa. Vuoka oli minusta niin hyvää, että tein toisen satsin perään! Oli mukavaa, kun juomatkin pääsivät mukaan kirjaan. Inkivääritotia tein hieman sovellettuna perheen nuhanenälle ja tuntui maistuvan. Ja nyt laskiaisaikaan vanha kunnon ”vanhuutten” (Van Houten) kaakao on oiva juoma!

Kirjassa on kauniita kuvia Temosten kotitilalta, Marttilasta, ja tietysti resepteistä. Kun kyseessä oli uusintapainos, niin olisin toivonut typojen poistamista.

Suosittelen kasvisruokaa kokeileville ja uusia reseptejä kaipaaville. Kirjasta löytyy myös hyviä ohjeita lisukkeisiin, jos tuntuu siltä, ettei pelkkä kasvisruoka vielä täytä vatsaa.

Tässä on linkki arvioon Olgan pullakirjasta.

Kirja on arvostelukappale.

Olga Temonen: Olgan vegekirja. 159 sivua. Tammi, 2017.

Karjalaisten lapasten lauantai

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Näiden eväiden kanssa lähdin 06.20 lauantaiaamuna köröttelemään junalla kohti Helsinkiä ja Karjala-taloa. Ihana Sukupolvien silmukat-kirja ja omat Raudun lapaseni.

Eilen oli mielenkiintoinen päivä, kun luvassa oli Karjalaisten lapasten lauantai Karjala-talolla Helsingissä. Meitä oli parisenkymmentä naista kokoontunut kuuntelemaan alustuksia sekä oppimaan neulomis- ja virkkaustekniikoita. Minua kiinnosti ketjuvirkkaustekniikka, jolla on tehty Sukupolvien silmukat-kirjassa esiintyviä kintaita. Ajattelin, että kun joku projekti on aina hyvä olla työn alla, niin virkkaan itselleni joko Jaakkiman tai Kurkijoen kintaat, kun sukujuuria on sielläkin päin.

Väitöskirjaa Helsingin yliopistoon laativa Anna Rauhala kertoi kurssin aluksi neulomisen historiasta meillä ja muualla. Hän kertoi, että Arabian niemimaalta on löydetty neulefragmentteja, jotka ovat peräisin ajalta noin 200 vuotta eaa. Kirjoneuleet oli tehty puuvilla- ja silkkilangoista. Eurooppaan neulontataito siirtyi arabivalloittajien ja kauppiaiden myötä. Pariisiin perustettiin miesvaltaisia neulontakiltoja 1200-luvulla. Ylellisyystuotteiden, kuten neulottujen mattojen ammattimainen työ, oli miesten heiniä. 1300-luvulta on peräisin maalauksia neulovista madonnista. 1700-luvulta on tietoa Skotlannista, jossa sekä miehet että naiset neuloivat sukkia myyntiin. Taidon arvostus kuitenkin romahti teollistumisen myötä, kun neulominen alkoi liittyä kodin tarpeisiin.

Varsinais-Suomesta vietiin suuria määriä sukkia myyntiin Tukholmaan jo 1600-luvulla. Viron vanhin neulelöytö on ajoitettu jo 1200-luvulle. Suomessa neulomista pidettiin itsestään selvänä naisten työnä, joka opittiin kodeissa vanhemmilta sukupolvilta. Kansakoulun myötä neulomista alettiin pitää myös tärkeänä kansalaistaitona. Suomalaisia vanhoja neuletöitä on kuitenkin säästynyt arkistojen kätköön vain harvakseltaan. Neuleet käytettiin niin loppuun, että kun parsiminenkaan ei enää niitä pelastanut, langat karstattiin uudelleen käyttöön.

Sota-ajalla neulomistaito muuttui entistä tarkoituksenmukaisemmaksi. Kodeista lähetetyt neuleet olivat todella tärkeässä osassa talvisodassa, jossa sotivat sotilaat olivat huonosti varustettuja. Rintamalle lähetettiin mm. kypärämyssyjä ja liipaisinlapasia. Kotirintamalla neulottiin tuntemattomille sotilaille tupien ja seuraintalojen ompeluilloissa jopa siinä määrin, että neulojille annettiin naistenlehdessä opastusta ergonomisempiin työasentoihin.

Nykyään neulominen on Anna Rauhalan mukaan ehkä eniten henkisen hyvinvoinnin taito. Neulominen on nykyäänkin yhteisöllistä, on neulepiirejä, lankakauppojen neulontailtoja, kotimaisia tapahtumia sekä kansainvälisiä neulepäiviä, kuten World Wide Knit in Public, jolloin neulominen ja käsityöt viedään sisätiloista ulkotiloihin ja julkisiksi.

Pia Ketolan (hän on yksi Sukupolvien silmukat-kirjan tekijöistä) neulomia karjalaisiin malleihin perustuvia lapasia.

Pia Ketola kertoi Sukupolvien silmukat-kirjan syntyprosessista ja valtavasta työmäärästä, jonka kirjoittajat tekivät etsiessään museoiden kätköistä sinne lahjoitettuja lapasia ja tehdessään niistä kaaviot ja ohjeet. He myös koeneuloivat kaikki mallit.

Antrealaiset juhlasormikkaat. Tupsut sormenpäissä ovat varmasti taanneet sen, ettei juhlapäivänä ole töihin tartuttu!

Tällaisissa ohuesta langasta neulotuista sormikkaissa voi olla jopa 160 silmukkaa! Kuvassa on Kurkijoelta taltioitujen sormikkaiden mukaan neulotut käsineet.

Pia Ketola opasti ketjuvirkkausta. Siinä virkataan lapanen piilosilmukoilla joko silmukan etu- tai takareunasta, jolloin kuvioihin saa elävyyttä.

Anna Rauhala opasti erilaisten koristereunusten teossa. Yllä olevassa kuvassa on Eestissä usein käytetty pitsijoustinneule, alla on kierrereunaa ja kahden värin aloitusta.

Lopuksi Tea Itkonen kertoi karjalaisten lapasten neulomisharrastuksestaan ja esitteli useita neulomiaan lapaspareja.

Oli mielenkiintoinen ja antoisa päivä, josta kotiin lähti muutama uusi tekniikkakin!

Täältä löytyy tekemäni kirja-arvio Sukupolvien silmukat-kirjasta.

Mia Myllymäki: Väkevä mieli

Avainsanat

, , , , ,

Kirjailija Mia Myllymäen esikoisteos on vahva kuvaus maailmasta, jossa ihmiset yrittävät selvitä parhaan kykynsä mukaan viranomaisten, sukujaottelujen, uskonnon ja lääkkeiden puristuksessa. Tarinassa eletään joko tulevaisuutta tai vaihtoehtoista nykypäivää, ajanlasku on kuitenkin lähtenyt nollasta käyntiin tuhoisien sotien jälkeen. Päähenkilö on juuri opintonsa päättänyt nuori nainen, Kefa, joka on palannut kotikaupunkiinsa. Vähävarainen Kefa ei ole onnettomuudekseen syntynyt parempaan ”kastiin”, joten työpaikkaa on vaikea saada kaupungin valtavasta ja koko ajan laajenevasta sairaalasta. Kun työpaikka lopulta löytyy kaverin avustuksella, joutuu Kefa pelinappulaksi peliin, jossa panoksena on paitsi hänen oma henkensä, myös monien muiden henki.

Myllymäki kirjoittaa vahvasti, selkeästi ja loogisesti. Se onkin tarpeen näin monisyisen romaanin koossa pitämiseksi. Tarinan maailma on jakautunut: on ylempää ja alempaa syntyperää olevia, on korkeaa ja matalaa teknologiaa (yhtäältä on kehittynyttä sairaalalaitteistoa, mutta arjessa käytetään telefoonia ja ratsastetaan hevosilla), on moderni yliopistokaupunki ja jäljessä pyristelevä pieni teollisuuskaupunki. Lukijana tuntui, että kirjan alkupuoli meni yrittäessä hahmottaa termistöä, nimistöä ja henkilöitä. Sitten kun niistä, ja kirjan maailman lääketeknisistä termeistä, pääsi jyvälle, alkoi tarinakin kehittyä. Luulin ensin, että tarina kertoo Kefan sotkuisista ihmissuhteista, mutta siitähän alkoikin kehittyä trilleri. Juonenkäänteitä oli sopivasti, vääriä johtolankoja, epäluotettavia näkökulmahenkilöitä. Kirjailijalla pysyi kuitenkin langanpäät hyppysissä loppuun saakka. Henkilöhahmot kehittyivät loppua kohden, mutta pysyivät uskottavasti ”lestissään”. Ankea maailmankuva hieman valaistui lopussa.

Kirjassa oli paljon mielenkiintoisia elementtejä, joista olisin itse lukenut mielelläni lisää. Uuskirkollisuus, Kefan äidin masinoima epäsuotuisan geeniperimän puhdistusliike ja kuinka tähän tilanteeseen oltiin päädytty, ne herättivät uteliaisuuden. Tarinan henkilöt olivat jollain tapaa historiattomia, se ei heitä kiinnostanut. Muutenkin ainut, jota tarinassa kehitettiin, oli lääkkeet. Sen, ja lääkekeskeisyyden, korostaminen taitaa kuitenkin olla tarkoituksellista. Nimistön muutoksella on mahdollista etäännyttää kritiikin kohde reaalimaailmasta, vaikka ainakin tämä lukija yritti yhdistellä pisteitä.

Kaiken kaikkiaan vahva, viimeistelty ja mietitty kokonaisuus. Tämän perusteella kirjailijalta on lupa odottaa jatkossakin mielenkiintoisia teoksia.

Kirja on kirjaston kirja.

Mia Myllymäki: Väkevä mieli. 327 sivua. Osuuskumma, 2017.

 

Graduntekijä kentällä

Avainsanat

, , , , ,

Kun antropologi tai etnologi lähtee kenttätöihin, saatetaan sanoa, että matkalla kentälle hän on liminaalitilassa. Kenttä on ollut aiemmin vaikkapa kaukainen kulttuuri, jonne on tehty matkaa monella kulkuvälineellä ja ajan kanssa. Ja mikseipä kenttä voisi nykyään olla proosallisesti lentokenttä, kenttä kentällä (vinkki tuleville graduntekijöille)! Liminaalitilasta on kirjoitettu Tieteen termipankki-sivustolla näin:

Rituaalin liminaalitilassa yhteisö on ikään kuin rajalla, eräänlaisella ’ei-kenenkään-maalla’, jossa kulttuuristen kategorioiden normatiivisuus on ikään kuin lakkautettu. Liminaalitila on ’pyhä kaaos’: sille on tunnusomaista vapautuminen käyttäytymisnormeista ja kognitiivisista säännöistä.

Tutkijan on monesti sanottu olevan liminaalitilassa, ikään kuin välitilassa, siirtyessään kotoa eli tunnetusta, kentälle eli vieraalle maaperälle. Matkalla olemisen ja irrallaan olevan tunteen varmasti moni tunnistaa matkustuskokemuksistaan.

Graduni on edennyt siihen vaiheeseen, että olen matkustanut tekemään haastattelut, litteroinut ne ja alkanut valmistella gradun ensimmäisiä lukuja helmikuussa tapahtuvaa opponointia varten. Tein kaksi kotimaahan suuntautuvaa haastattelumatkaa, yhden kumpaakin haastattelua varten. Istuin julkisissa liikennevälineissä yhteensä parikymmentä tuntia, joiden aikana huomioni kiinnittyi liminaalitilan hieman romantisoidun mielikuvan sijaan Onnibussin varsin koviin penkkeihin (siinä kymmenennen tunnin korvilla ne alkavat tuntua oikeasti kovilta). Mutta kyllä minä ajoittain tavoitin sen irrallisuuden tunteen, kun arkielämä jäi taakse ja suuntasin kohti haastattelupaikkakuntia. Ehkä matkanteko tuntuisi oikeasti matkan teolta, jos seilaisin pari viikkoa rahtilaivalla, mutta sellaiselle ei nyt ollut (onneksi) tarvetta.

Pidin haastattelujen tekemisestä. Vaikka kohtaamiset sujuivatkin tietyllä tapaa käsikirjoituksen puitteissa, sillä olihan minulla valmiit kysymykset, tuntuivat ne mielestäni aidoilta kohtaamisilta. Sain hyvää aineistoa graduani varten, ja enemmänkin. Löysin ainakin yhden aiheen jonkun toisen gradua varten ja kirjoitan sen lopulliseen graduun mukaan. Nyt valmistelen ensimmäisiä lukuja opponointia varten ja ne ovat hyvällä mallilla.  Olen jo hieman purkanut haastatteluita ja sähköpostikyselyvastauksia, mutta keskityn niihin tarkemmin opponoinnin jälkeen. Kaiken kaikkiaan gradu etenee ja onkin tämän kevään jälkeen joko valmis tai hyvin lähellä sitä. Sen jälkeen odottavatkin muut maisterintutkinnosta puuttuvat opinnot, sillä aloitin suoraan gradusta.

Lopuksi vielä kuva Helsingin Käpylässä sijaitsevan Karjala-talon edustalta. Se oli tällä erää tämän gradun kenttätyön viimeinen etappi 🙂

Atorox-palkinnon ehdokasasettelu

Avainsanat

, , , , , ,

Vuosittain jaetaan parhaaksi äänestetylle edellisvuoden kotimaiselle scifi- tai fantasianovellille Atorox-palkinto. Atorox on maamme vanhin tieteiskirjallisuuden palkinto. Nyt alkuvuodesta (15.3.2018 saakka) voi äänestää viime vuonna julkaistuja novelleja. Niitä voi äänestää kuka tahansa, joka on lukenut jonkun listatuista novelleista ja pitänyt sitä palkinnon arvoisena. Ja ilman muuta saa äänestää useampaakin novellia! Äänestetyistä eniten ääniä saaneet 20-30 novellia pääsevät lyhytlistalle. Ennakkoon äänestäjiksi ilmoittautuneet sitoutuvat lukemaan kaikki novellit ja äänestävät sitten näistä voittajan.

Kuten huomaatte, Suomessa julkaistaan melkoinen määrä spefi-novelleja ja raapaleita 🙂

Ehdokasasettelun lomake
Novellilistaus

Jäälyhty – Ice lantern

Avainsanat

, ,

Olemme tehneet pienimmäisen kanssa useana vuotena jäälyhtyjä. Joskus olemme värjänneet veden vesiväreillä tai saippuaväreillä, mutta tänä vuonna emme käyttäneet värejä. Täytimme vain 16 tyhjää maitopurkkia ja laitoimme ulkovarastoon jäätymään. Eilen, kun oli Jyväskylässä talven kylmin päivä (aamulla -27 astetta), kokosimme jäämurikat lyhdyksi. Toinen valokuvista on otettu sinisellä hetkellä, toinen noin klo 17, jolloin oli jo pimeää. Tänään onkin jo paljon lauhempaa, noin -3 astetta, mutta on  melkoinen lumimyräkkä. Huomiselle luvattiin plussakeliä, mutta jospa tuo lyhty säilyisi vielä muutaman päivän – kun sen kaivaa lumikinoksesta esiin!

Tämä vuosi tuo muutoksia tullessaan, sillä postiluukusta kolahti ohjeet pienimmäisen kouluunilmoitusta varten. Ei hän niin pieni enää olekaan… Syksyllä meillä onkin sitten reipas eppuluokkalainen. Tänä lukuvuonna perheestämme kaksi on ollut koulutiellä: minä jatkoin opintojani ja lapsi aloitti eskarin. Sama jatkunee syksyllä 🙂 Nyt kuitenkin nautiskellaan talven selästä, joka jo kovaa vauhtia kallistuu kevättä kohden. Luistellaan, hiihdetään ja ollaan pulkkamäessä sen, minkä kelit sallivat!

***

I´ve made ice lanterns past few years with the youngest member of our family. We´ve used water colors and soap colors but this January we didn´t dye the water. We filled 16 empty milk cartoons, let them freeze outside and yesterday peeled the cartoons of and piled ice bricks as a lantern. Yesterday it was the coldest day here in Central Finland, -27 degrees celsius in the morning. In the afternoon the thermometer showed -13 degrees so it was warming up. I took pictures at dusk, ”the blue moment” when daylight turns blue before turning into evening and night, and at 17 o´clock when it was already dark. Today the temparature is -3 degrees and we have a snow storm blowing outside. Well, when it stops snowing, we´ll just have to dig the lantern up from the snow!

We´re past the mid winter and it´s getting lighter and brighter outside. The day is longer and luckily this year we have plenty of snow for iceskating, skiing and other winter time activities 🙂

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Avainsanat

, , , , , ,

Kirsi Alanivan (s.1979) esikoisromaani Villa Vietin linnut voitti Turun yliopiston ja Savukeidas-kustantamon käsikirjoituskilpailun. Romaani julkaistiin vuonna 2016. Kirjan takaliepeessä kerrotaan, että kirjailija aloitti kirjoittamisen ruissalolaisen huvilan pihamaalla. Tarinassa ollaan enimmäkseen keskellä saarta, hiljalleen lahoavassa kartanossa, jonka nurkissa kuiskuttelevat tarinoitaan menneiden sukupolvien haamut. Päähenkilö, nuori nainen nimeltä Ellie, asuu kartanossa äitinsä kanssa, yrittää opiskella, mutta tuntee itsensä saaren ulkopuolella ulkopuoliseksi. Saaren naisten sukupolvien ketju on vahva ja lukiessani mietin, pääseekö Ellie irti vai rapistuuko kartanon mukana.

Romaanissa liikutaan eri aikatasoissa ja tarina täydentyy eri näkökulmakertojien kautta. Ajassa liikutaan 1800-luvun lopun ja nykyajan välillä. Eri aikojen naiset kertovat elämästään, elämistä ja kuolemista, surusta, juhlista, matkoista, ja joku ei osaa kuolemassakaan irti kartanosta. Erilaisten kohtaloiden ja tarinoiden keskelle syntyy Ellie.

Äitini kasvoi imelässä sherryn hajussa ja nukkui juhlavieraiden jaloissa raskaiden mahonkipöytien alla. Hän imi itseensä jokaisen salissa kerrotun salaisuuden ja tarinan ja kertoi niistä sitten vuosia myöhemmin minulle, kun tapoimme aikaa loputtoman pitkinä talviöinä vailla muuta seuraa kuin toisemme.

Kirjassa esiintyy myös miehiä, menneisyyden raaka isäntä ja Ellien nuoruuden aikainen naapuri, vanhempi mies Erik. Erikistä tulee merkittävä hahmo nuoren naisen elämässä. Ellie etsii elämäänsä niin kiihkeästi kinnittymispistettä, että on jähmettää itsensä kuin Erikin rakkaudella täyttämät linnut. Linnut, naiset ja vietit  ovat vahvasti tarinassa muutenkin kuten kirjan nimestäkin voi päätellä.

Kirjailijan käyttämä kieli on taidokasta, vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Tarina ei päästä lukijaa helpolla eikä tarjoa valmiita vastauksia. Tunnelma ammentaa osin goottilaisesta perinteestä, seassa on ripaus kauhua, kasvutarinaa ja tietenkin sukupolvitarinaa. Hyvin mielenkiintoinen kudelma, jolle toivoisin lisää lukijoita.

Kirjasta ovat kirjoitettu myös blogeissa Ullan Luetut kirjat, Kujerruksia, Villasukka kirjahyllyssä ja Kohtaamisia.

Kirja on lahjakirja.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut. 182 sivua. Savukeidas, 2016.