Anne Leinonen: Noitakirja

Avainsanat

, , , , , , ,

WP_20180810_12_09_49_Pro (2)

Anne Leinosen (s. 1973) keväällä ilmestynyt Noitakirja on viime vuonna ilmestyneen Kirjanoidan sisarteos. Noitakirja jatkuu suoraan siitä, mihin kirjaparin ensimmäinen puolisko jäi. Ensimmäisillä sivuilla kerrataan lyhykäisesti Kirjanoidan tapahtumia, mutta tarinassa voi olla hankala pysyä perässä, jos ei ole lukenut ensimmäistä osaa. Lämmin lukusuositus ensimmäisellekin osalle! Kummassakin kirjassa on sama päähenkilö, 17-vuotias Aura. Kirjanoidassa (täällä siitä arvio) Helbyssä asuva Aura saa kosketuksen kirjojen taikuuteen, jatko-osassa hän sukeltaa taikuusaltaan syvään päähän.

Tarina imaisee nopeasti mukaansa. Juonen kulku kiihtyy kirjan alusta lähtien. Vauhtia ja käänteitä riittää. Helbyn maailma uhkaa kadota kahden noidan kiistojen vuoksi ja Auralle tärkeä Pyry on siepattu rinnakkaistodellisuuteen, Helsinkiin. Auran täytyy lähteä Helsinkiin etsimään Pyry, ja Noitakirja, jonka avulla saataisiin palautettua tasapaino maailmojen välillä. Hänen tielleen osuu hahmoja, joista osa haluaa auttaa ja osa estää. Ketkä ovat hänen puolellaan, keneen voi luottaa? Mikään ei tunnu olevan sitä, miltä näyttää. Onko Aura itsekään se, keneksi on aina itsensä kuvitellut?

Kirjailija on upottanut tarinaan valtavan määrän kirjallisia viittauksia, joita on mukava bongailla. Minusta oli mielenkiintoista ja hauskaa lukea, kuinka Leinonen oli käyttänyt Robert Holdstockin Alkumetsä-kirjan mytago-hahmoja Auran seikkaillessa Nuuksiossa. Nuuksion erämaa toimii ovena ja todellisuusaukkona Helsingin ja Helbyn välillä. Ponnistellessaan metsässä Aura joutuu painiskelemaan oman mielensä kanssa. Ovatko hänen mielensä luomat hahmot todellisia? Voivatko ne siirtyä Helsingin puolelle ja aiheuttaa siellä ongelmia?

Noitakirjaa on vaikea arvioida ilman sisarpariaan Kirjanoitaa. Toisaalta, ne varmastikin on kirjoitettu luettavaksi perätysten ja kenties rinnakkain. Teokset ovat eriparia siinä mielessä, että ensimmäinen osa tuntuu toisen osan rinnalla enemmän tarinan ja maailman kehittelyltä. Noitakirjassa Leinonen pääsee kunnolla vauhtiin ja pistää tuulemaan sellaisen kirjallisuuspyörteen, että kirjasieluttomia hirvittäisi.
Auran voimat kasvavat tarinan myötä. Samalla hän tutustuu itseensä ja menneisyyteensä. Kun panoksena on kaksi maailmaa, miten hän onnistuu tehtävässään? Sulkeutuvatko todellisuusaukot maailmojen välillä? Päätyvätkö he Pyryn kanssa yhteen? Löytääkö hän kaikkien himoitseman Noitakirjan?

Suosittelen kirjaparia taikuudesta ja kirjallisuudesta pitäville. Erityisesti Helsinkiä tuntevia tapahtumapaikat saattaisivat kiinnostaa.

Kirja on lahjakirja.

Anne Leinonen: Noitakirja. 223 sivua. WSOY, 2016.

Muualla kirjoitettua:

Kirsin kirjanurkka

Lukufiilis

Ikuinen lukutoukka

Kirjapöllön huhuiluja

Risingshadow

 

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Avainsanat

, , , , ,

silkki

Pitkästä aikaa luin dekkarin. Löysin Robert Galbraithin vuonna 2014 ilmestyneen Silkkiäistoukan aluekirjastomme kierrätyskirjahyllystä ja kun olin jo aiemminkin pyöritellyt kirjaa kädessäni, päätin ottaa sen mukaan lukupinooni. Silkkiäistoukka on toinen kirja Cormoran Strike -sarjassa, jota kirjoittaa salanimen turvin J.K. Rowling. En ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa, mutta pääsin hyvin kärryille yksityisetsivä Strikesta ja hänen assistentistaan Robin Ellacottista.

Lontoolainen kirjailija on kadonnut. Strike saa tehtäväkseen etsiä hänet, mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Kirjailija oli jättänyt jälkeensä skandaalinkäryisen ja vastenmielisen romaanin käsikirjoituksen, jonka julkaisusta moni olisi raivoissaan. Kun kirjailija löytyy murhattuna, tavalla jonka oli itse kuvannut käsikirjoituksessaan, alkaa kilpajuoksu: nappaako Strike murhaajan kiinni ennen kuin tämä Striken? ”Jalkatyössä” Srikea avustaa nuori nainen, Robin Ellacott, joka haluaisi itsekin yksityisetsiväksi.

Rowling on luonut kiinnostavan parivaljakon. Strike on perinteisempi etsivähahmo, Robin modernimpi nettitaitoineen. Strike on sydänsuruja poteva entinen sotilas, jolta on sodassa jouduttu amputoimaan jalka. Robin on yliopiston keskeyttänyt, keskiluokkainen häitään suunnitteleva nuori nainen. Kuvittelin Striken vanhemmaksi mieheksi ja hieman yllätyin, kun hänet mainittiin 36-vuotiaaksi. Uumoilen tässä sellaista, että kirjailija jättää ovea auki mahdollisille romanttisille käänteille, joista hän jätti leivänmuruja. Strike on kyllä romaanissa naisten mieleen, mutta sydänsurujen vuoksi emotionaalisesti tavoittamattomissa, ainakin tällä hetkellä. Mutta  sellainen kyynisen oloisen, noir-henkisen keski-ikäisen miehen kuva Strikesta piirtyy.

Juoni on mielenkiintoinen ja siinä riittää lukijalle purtavaa. Osa henkilöhahmoista jää karikatyyrimaisiksi, muttei se sinänsä haittaa, hahmoja on paljon. Epäiltyjäkin on siis paljon. Rowlingin Lontoon kuvausta on kehuttu, ja varmaan se onkin osuvaa, itselleni jäi lähinnä kuva siitä, että metrolla pitää koko ajan ajaa pitkiä matkoja edestakaisin. Paremmin minulle jäi mieleen sisätilojen ja henkilöiden kuvaus, ne oli helpommin kuviteltavissa. Oli silti ihanaa, kun tapahtumat sijoittuivat lumiseen Lontooseen, sillä kun täällä oli ulkona +30 astetta, jo pelkkä ajatus lumipyrystä viilensi!

Kauhean jännittävänä en tarinaa pitänyt. Ennemminkin siinä oli mukavaa perinteistä mysteerinratkontaa, harmaiden aivosolujen käyttöä, kuten lajityypin belgialainen mestari Hercule Poirot sanoisi. Rowling on hyvä kuvailemaan miljöitä ja henkilöitä, loppuratkaisu oli yllätyksellinen ja hän malttoi punoa juonta. Siinä sivussa lukijana ehdin kiintyä päähenkilöihin ja tietysti toivoin, että pahikset jäisivät kiinni ja kärsineet sivulliset palkittaisiin. Sopivasti kirjailija jätti päähenkilöiden välistä suhdetta avoimeksi sen verran, että uteliaisuus jäi kytemään. Luenpa siis seuraavankin osan Cormoran Strike -sarjaa!

Suosittelen kirjaa perinteisten brittiläisten dekkarien ystäville.

Kirja on kirjaston kierrätyshyllystä.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka. 457 sivua. Otava, 2014.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Kirsin kirjanurkka

Kirjaneidon tornihuone

Oksan hyllyltä

Kehruukurssilla

Avainsanat

, , , , , ,

kehruu1

Minua oli pitkään kiinnostanut opetella kehräämään lankaa. Miten erilaisista kuiduista oikein saadaan karstaamalla ja kehräämällä valmista lankaa? Toukokuussa tuli tilaisuus kartuttaa tietojani ja ajoin Etelä-Savoon viikonlopun  mittaiselle kehruukurssille. Sain lainaksi rukin, jolla opettelin kehräämisen alkeita. Opettajanamme toimi rautainen ammattilainen, Rukki&Rautapadan Sanski.

kehruu2

kehruu3

Opin, että kuituja on valtavasti, ja että ne ovat erilaisia. Eri lammasroduilla on erilaiset ”villat” eli kuidut. Eri eläinten kuituja voi kehrätä langoiksi, vaikkapa koirien karvoja. Kasvikuituja, kuten pellavaa ja nokkosta, voi kehrätä. Senkin opin, kuinka valtava työ on ennen kuin kuitu on valmista käsiteltäväksi ja työstettäväksi neulottavaksi langaksi asti. Kun kuidut on karstattu, niitä aletaan kehrätä rukilla tai värttinällä. Tiesittekö, että rukkia sanotaan joillain alueilla myös vokiksi?

Kehrääminen itsessään ei ollut minusta kovin helppoa. Sain käyttää Hänen Armonsa -nimistä rukkia, joka on kuulemma  temperamenttinen ja oikukaskin. Tulin kuitenkin hänen kanssaan ihan hyvin toimeen. Kehruuni hidas eteneminen oli siis ennemminkin käyttäjästä kiinni…

kehruu4

Sain sentään jotain aikaiseksikin, vaikka tuntui, että väkersin hiki otsalla sitäkin vähäistä määrää. Alla olevassa kuvassa on mukana kaikkien kurssilaisten aikaansaannoksia ennen kertaamista eli lankojen yhteenliittämistä.

kehruu5

Ja alla olevassa kuvassa on ihan omilla kätösillä kehräämäni lankavyyhti, tadaa!

Esitys1

Viimeisessä kuvassa vyyhteni taitaa olla toiseksi alimmaisena. Vaikka kehräämisestä ei taida koskaan tulla lempipuuhaani, taito on nyt (teoriassa) hyppysissä. Jatkossa keskityn lopputuotteen työstämiseen eli valmiin ostolangan virkkaamiseen ja neulomiseen 🙂

Ps. Jos kehrääminen kiinnostaa, suosittelen lämpimästi Sanskin kursseja. Kuulema hän pitää ensi syksynä ainakin Etelä-Savossa (kansalaisopiston) kursseja.

kehruu7

Anne Tyler: Nooan kompassi

Avainsanat

, , , , , ,

tyler

Anne Tyler (s. 1941) on yhdysvaltalainen pitkän linjan Pulizer-palkittu kirjailija, jonka teoksista on suomennettu 13, viimeisimpänä Shakespearen modernisoitu Äkäpussi. Olen itse lukenut häneltä aiemmin teokset Hengitysharjoituksia (suom. 1989) ja Elämän tikapuilla (suom. 1995). Olin lukenut ne ensimmäisen kerran vuosia sitten, mutta luin ne uudestaan viime talvena. Sitten törmäsin vähän aikaa sitten kirpputorilla Nooan kompassiin (suomennettu 2010) ja mietin, että mitenköhän Tyler kirjoittaa tällä vuosituhannella ja nappasin kirjan matkaani.

Aiemmista teoksista minulle oli jäänyt hyvä kuva. Nyt, kun luin ne uudestaan parin vuosikymmenen tauon jälkeen, mielikuvani muuttui. Ne edelleen ovat hyviä kirjoja ja kirjailijalla on hyvin tunnistettava ja omintakeinen ilmaisu, mutta nyt koin kirjojen esittämän maailman hyvin pölyisenä ja tunkkaisena. Tiedostan kyllä, ettei tällä ole mitään tekemistä kirjailijan kanssa, vaan lähinnä sen kanssa, että maailma on muuttunut ja hyvä niin. Kun näin Nooan kompassin kirpparilla, tartuin siihen varovasti ajatuksella, että jos kyseessä on taas 1980-1990-lukujen pikkukaupungin perheenäidin ahdistuskohtaus, niin olen siitä jo lukenut kaksi kirjaa. Nooassa päähenkilö on kuitenkin mies (virkistävää!), joka on kuusikymppinen (kiinnostavaa!) ja eletään jo 2000-lukua (helpotus!).

Kerronta on taattua Tyleria: arjen näennäisen pintapuolinen kuvaus on kepeää, ilmavaa, etenevää ja helppolukuista. Kirjan päähenkilö Liam vaikuttaa vähän eksyneeltä elämässään, ei oikein tunnu saavan otetta mistään. Tarina alkaa, kun hän saa potkut, joita ei sure, ja muuttaa pienempään asuntoon, sillä mitäs hän nyt isolla asunnolla eläkeläisenä tekisi. Hänen asuntoonsa murtaudutaan ensimmäisenä yönä ja hän menettää hyökkäyksessä muistinsa. Muistin takaisin saaminen kiusaa häntä ja hän alkaa etsiä tapaa palauttaa se. Liam tapaa sillä matkalla naisen ja yhtäkkiä hänen ylämässään on romanssin mahdollisuus. Mutkia ilmaantuu ja hän joutuukin tekemään itse päätöksen elämästään eikä mies ole vain oman elämänsä ajopuu. Niin taitavasti Tyler kuvaa päähenkilöään, että pitkin matkaa tekisi mieli kannustaa Liamia muovaamaan elämästään oman näköistä ja lopussa taputtaa olkapäälle: hyvin tehty.

Kirja on itse ostettu.

Anne Tyler: Nooan kompassi. 286 sivua. Otava, 2010.

Arvioita Tylerin kirjoista:

Kirjavinkit: Nooan kompassi.

Kirjainten virrassa: Nooan kompassi

Kirsin Book Club: Äkäpussi

Kirjava kammari: Elämän tikapuilla

Eniten minua kiinnostaa tie: Hengitysharjoituksia

Kirjallisia hankintoja

kirjat

Rakastan kirjoja parantumattomasti. Vaikka asetan itselleni kirjanhankintakieltoja lääkkeeksi kirjahyllyn ahtauteen, lipsahdan välillä hoito-ohjeistani. Tänä kesänä olen suorastaan repsahtanut. Kuvassa on kirjakaupasta, divarista ja kirppikseltä ostamani romaanit sekä niiden lisäksi lahjaksi saamani ja kirja-arvonnasta voittamani. Ja tässä pinossa ei ole mukana omaan kirjoittamiseeni tai gradua varten hankkimani kirjat… ”Yhden kirjahyllyn taktiikka” ei tällä hetkellä onnistu, jaiks! No, osa näistä kirjoista lähtee aikanaan kiertoon muita lukijoita ilahduttamaan. Sitä ennen on tiedossa ihania lukuhetkiä!

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

Avainsanat

, , , , , , ,

sanchez

Junaa odotellessa, kevättalven pakkasia paossa, katselin pienen kaupan pokkaritarjontaa. Mamen Sánchezin kirjan nimi ja kansikuva alkoivat vetää puoleensa, ja kun kannessa luvattiin teoksen olevan ”Ihastuttava hyvän mielen kirja”, yhdistelmä oli vastustamaton. Lueskelin takakansitekstin sekä kirjailijaesittelyn, ja ostin kirjan. Kyllä kannatti. Mamen Sánchez (s. 1972) on Madridissa asuva espanjalainen menestyskirjailija, jonka vuonna 2013 ilmestynyt On ilo juoda teetä kanssasi on maagisrealistinen, kepeä, romanttinen, humoristinen ja vakavakin kertomus englantilaisen ja espanjalaisen kulttuurin kohtaamisesta, rakkaudesta, mysteeristä, kirjallisista haamuista sekä Earl Greysta.

Olen joskus nuorempana asunut vuoden Espanjassa. Vaikka siitä on aikaa, muistikuvat paikalliskulttuurista alkoivat kirjaa lukiessa pulpahdella pintaan ja oli pakko hekotella välillä ääneen herkullisille hahmoille, kuten konstaapeli Manchegolle ja hänen toimilleen: ”Just noin!”. Myös kirjassa esiintyvät englantilaiset hahmot olivat omassa kuivakkuudessaan hauskoja. Vaikka kirjailija olikin varmasti kerännyt hahmoihinsa piirteitä kumpaankin kansallisuuteen kuuluvista stereotypioista, hän laittoi ne törmäämään toisiinsa tavalla, jossa kumpikin osapuoli oppi jotain toisesta, ja jonkinlainen yhteisymmärrys löytyi. Herkullisia ja moniulotteisia hahmoja kaikki.

Kirjassa nuorimies Atticus Craftsman saa isältään toimeksiannon lakkauttaa pieni madridilainen kirjallisuuslehti. No, helppoahan se on Lontoosta käsin tehdä kasvottomia päätöksiä, mutta Atticus kohtaakin paikan päällä lihaa ja verta olevat toimituksen naiset, joilla jokaisella on syynsä pitää kynsin hampain kiinni työpaikastaan. Seuraa katoaminen, jota alkaa selvittää englantia taitamaton, mutta omista kyvyistään erinomaisen varma konstaapeli Manchego. Tapahtumat siirtyvät Granadaan, espanjalaiset kitarat soivat, isoäidit parantavat magialla särkyneitä sydämiä, rakkaus kadotetaan ja löydetään ja häätkin ovat tiedossa, mutta kenen? Ja kaikkea tätä seuraa rakkauden eri olomuodoista kiinnostunut kirjallinen haamu.

Melkoinen soppa siis. Paljon aineksia. Olisi niistä virtaviivaisemmankin tarinan saanut aikaiseksi, mutta kirja oli hyvin viihdyttävä ja nosti mieleen omia muistoja. Aion lukea kirjailijalta muitakin teoksia. Vaikka kirjassa juodaan Earl Greytä, nyt hellepäivinä suosittelen juomaksi jääkahvia, café con hielo, joka oli oma suosikkini kuumista kuumimpina päivinä. Tai miksei Earl Grey-jäätee? ja pimeneviin öihin hieman espanjalaisia kitaroita taustalle ja lasillinen sangriaa?

Kirja on itse ostettu.

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi. La felicidad es un té contigo. 304 sivua. Bazar, 2016.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Mari A:n blogi

Ullan luetut kirjat

Kirjaluotsi

Hemulin kirjahylly

Sonjan lukuhetket

 

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

Avainsanat

, , , , , , ,

mantel

Hilary Mantel (s. 1952) on brittiläinen kirjailija ja kriitikko, joka on kahdesti voittanut Man Booker -palkinnon ja saanut Brittiläisen imperiumin ritarikunnan CBE-arvonimen. Mantelin romaaniin (2009) perustuva BBC:n tuottama historiallinen sarja Susipalatsi oli valtavan suosittu. Minulle kirjailija oli nimenä tuttu, mutten ollut lukenut hänen teoksiaan, ennen kuin Palokan aluekirjaston henkilökunta nosti esille Mantelin omaelämäkerran Vain varjo häälyväinen. Teos ilmestyi vuonna 2003, mutta suomeksi 2015. Suomennoksen laadukkuudesta kiitos Kaisa Siveniukselle, joka on kääntänyt Mantelin tekstiä elämänmakuiseksi, reheväksi ja runolliseksi suomeksi.

Teos oli kirjastossa Kirjailijoiden elämäkertoja -teemahyllyssä. Oletin, että kirjan lukemisessa menee aikaa, mutta Mantel kirjoittaa niin mukaansatempaavasti vaikeistakin asioista, että luin kirjan lähes huomaamatta. Se on jo aika hyvin se. Mantel ei kirjoittanut ”kuinka minusta tuli kirjailija”-omaelämäkertaa, kirjat olivat lähes sivuosassa, mutta enemmänkin ”kuinka minusta tuli minä”-kirjan. Hän kirjoittaa kasvu-, selviytymis- ja kehityskertomuksen ja myöntää jossain vaiheessa itsekin, että haluaa sanoittaa itselleen elämäänsä ja kokemaansa. Teoksessaan hän antoi kipuilulleen sanat. Kipu otti ne ja kirjoitti vaikeasta lapsuudesta ja traumaattisesta sairaudesta, joka aiheutti lapsettomuuden. Puhuessaan lapsista, joita ei koskaan saanut, Mantel puhuu ”aavelapsista” (s. 246):

Silloin mieleeni juolahtaa muuan aavelapsia koskeva seikka. He eivät vanhene, ellei itse laita heitä vanhenemaan. He eivät vanhene, eivätkä sen vuoksi tajua, että on aika lentää pesästä. Heitä ei saa taistelutta potkaistua ulos psyykestä. He pitävät kiinni kaikin mahdollisin keinoin. Eivät suostu lähtemään, ennen kuin teet omat aikeesi riittävän selväksi.

Koska kirjan kirjoittamisesta on jo 15 vuotta, lukijana tiedän, että Hilary Mantel tosiaan kirjoitti ne kirjat, joista puhui. Hän ei ehkä tehnyt koulutuksensa mukaisia juristin töitä, mutta lahjat konkretisoituivat palkituissa kirjoissa. Luulen, että Mantelin kirjoittajan lahjat ovat ilahduttaneet huomattavasti suurempaa määrää ihmisiä sitä kautta.

Kirjaston kirja.

Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen. (Giving Up the Ghost, suomentanut Kaisa Sivenius).257 sivua. Teos, 2015.

Hellettä ja gradun kirjoittamista

Avainsanat

, , , , ,

toukokuu

Toukokuu on kääntymässä pian viimeiselle viikolle. Kalenterissa on ollut melkein joka päivälle jotain ylimääräistä tekemistä, kuitenkin kivaa sellaista. Olemme saaneet nauttia kesäisistä keleistä ja perheen Kohta Koululainen on uinut järvessä tuntikaupalla. Olemme tehneet pyöräretkiä ja ehtineet tavata ystäviä ja sukulaisia. Olemme käyneet tutustumassa kouluun ja viettäneet eskarin kevätjuhlia. Haikealta tuntuu, että eskaria on enää neljä päivää jäljellä ja sitten päiväkotiura on ohi. Nopeasti ne vuodet vierivät ja kuten naapuri totesikin, että niiden vierimisen huomaa lapsista, ei aikuisista.

Mukavat tekemiset antavat voimia viimeisiin kevätrutistuksiin, -väsymyksiin ja -allergioihin. Loppukeväästä meillä on aina juhlaputki päällä, kun on kummankin vanhemman synttärit (tänä vuonna ei pyöreitä vuosia), toisen nimpparit, hääpäivä, äitienpäivä, vappukin siellä välissä, kevätjuhlia (tänä vuonna ei olekaan kenenkään yo-juhlia) ja tärkeimpänä perheen pienimmän synttärit. Niin, ja sitten on arki ja kouluhommat. Täyteistä ja tiheää, mutta kuitenkin ihanaa. Sellaista, että muistot haluaa pullottaa ja pimeänä, kylmänä talvi-iltana avata sen, ihastella valoa, vehreyttä, värejä ja ihanaa tuomen tuoksua.

Kaiken keskellä gradukin edistyy. Nyt, kun se on loppumetreillä, sivumäärä ei juurikaan lisäänny, mutta analyysi täydentyy ja kiemuraiset ajatuskuviot toivottavasti suoristuvat. Olen pitänyt kovasti työskentelyn prosessiluonteesta ja ajatuksesta, että gradua työstetään pala kerrallaan. Luku kerrallaan palautan tekstiä ohjaajalleni kommentoitavaksi. Tälläkin hetkellä yksi luku odottaa kommentteja, seuraava on työn alla ja viimeinen, päätelmäluku, odottaa hiomista. Graduseminaari oli mielenkiintoinen erilaisine aiheineen ja näkökulmineen. Se myös toi sosiaalisuutta yksinäisen puurtamisen keskelle. Välillä koko gradu ja yksin opiskelu kyllästytti, joten ilmoittauduin kolmelle viestinnän kurssille. Paitsi että ne tukivat ja motivoivat gradun kirjoittamista, ne muistuttivat siitä, että opiskelu voi oikeasti olla kivaa ja hauskaakin. Yhden kurssin harjoituksena perustin gradublogin Digikunnailla (se todennäköisesti tulee olemaan myös graduni pääotsikko), jonne kirjoittelen kuukausittain graduuni ja opiskeluuni liittyvää tämän ja ensi lukuvuoden ajan. Tämän hetkinen kurssi Gradun viimeistely on nimensä mukaisesti opinnäytteen viimeistelyä. Kesäkuun lopussa päättyvä kurssi antaa tukirakennetta loppurutistukseen ja uskoa siihen, että kyllä se siitä valmistuu. Ja valmistuukin. Samalla nautitaan alkukesän kukkaloistosta ja kesäjuhlista 🙂 Iloisia ja aurinkoisia kesäpäiviä itsekullekin!

 

Vappudonitsit ja -madeleinet (G, L)

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

vappu

Opiskeluissa oli donitsin kokoinen tauko ja vappu tulossa, kun jouduin – yllättäen ja pyytämättä – mainoksen uhriksi… Confettin myymälässä Palokassa on Wiltonin donitsipellit tarjouksessa ja mietin pari päivää, tarvitsenko sellaista vai en. Kävin kerran jo hypistelemässä peltiä, mutta sillä kerralla sain puhuttua itseni pois. Samalla kauppareissulla hypnotisoiduin viherpihalla magnolian taimesta, mutta onneksi järki voitti (magnolia ei selviytyisi pihallamme). Donitsipelti jäi silti kummittelemaan mieleen ja kävinkin eilen kotiuttamassa supersuloisen minidonitsipellin (pääsin myös magnolian ohi)!

Ostin vain yhden pellin, sillä ajattelin testata donitsitaikinaa kotona oleviin madeleinevuokiinkin. Ystäväni T vinkkasi minulle gluteenittoman reseptin, jota yhdistelin Confettista saamaani ohjeeseen. Tällä ohjeella saa noin 40 kpl minidonitseja:

Donitsit (G, L)

2,5 dl gluteenitonta jauhoseosta, esimerkiksi Semper Fin Mix

1 tl leivinjauhetta

1 tl vaniljasokeria

ripaus suolaa

1 dl sokeria

(sitruunan raastettua kuorta tai 1-2 tl sitruunan mehua makua antamaan)

50 g sulatettua, laktoositonta voita

2 dl laktoositonta kermaviiliä

1 kananmuna

  1. Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. Voitele tai öljyä pellin kolot.
  2. Sulata voi ja anna hieman jäähtyä.
  3. Sekoita kuivat aineet keskenään. Vatkaa sähkövatkaimella kaikki ainekset sekaisin, laita pursotuspussiin ja pursota pellin koloihin noin puolen väliin.
  4. Paista noin 5-7 minuuttia 200 asteessa (paistoaika riippuu uunin tehosta, meillä 7 minuuttia on sopivampi)
  5. Kuorruta jäähtyneet donitsit esimerkiksi kastamalla ensin voisulaan ja sitten sokeri-kaneli-seokseen tai tekemällä pika-pomada: 1,5 dl tomusokeria, johon sekoita 3-4 tl vettä/sitruunamehua. Kuorrutuksen voi viimeistellä halutessaan nonparelleilla tai strösseleillä. Vain mielikuvitus on rajana 🙂

Iloista vappua! Klara vappen! Happy May Day!

Tarvikkeet on itse ostettu.

 

 

Seita Rönkä: Koutamäen noita

Avainsanat

, , , , , , ,

WP_20180423_12_59_20_Pro

Koutamäen noita (kirjatraileri)on viitasaarelaisen Seita Röngän (s. 1971) nuorille suunnattu esikoisromaani. Kummallisen puoleen kallistuvassa romaanissa yläkouluikäinen tyttö Lone rakastuu hevoseen, tapaa naapuriin muuttavan noidan ja tutustuu kivaan poikaan. Valoisat maaseudun kesäyöt kulminoituvat taianomaiseen juhannusyöhön, jonka jälkeen Lonelle selviää totuus naapurista ja tämän upeasta hevosesta, Mustasta.

Tarina on mielestäni suunnattu yläkouluikäisille, joiden huomio on siirtymässä hepoista poikiin. Päähenkilö Lone rakastuu hevoseen, jonka kanssa hän seikkailee metsässä, mutta hän tutustuu myös poikaan, joka tosin tuntuu jäävän rakkausasioissa niin sanotusti hepan kavioihin. Noituutta kesään tuo uusi naapuri, josta ainakin supistaan kovasti noitamaisia juoruja. Lone pääsee hoitamaan hevosta ja kesän taikaa ilmaantuu useastakin suunnasta.

Romaanissa on noin pari sataa sivua, joista ensimmäinen puolikas käytettiin melko tavanomaisten kesäpäivien kuvailuun. Juoneen alkoi tulla ytyä ja vauhtia jälkimmäisessä osassa. Uskoisin hitaahkon alun jälkeen lukijoiden pysyvän mukavasti kelkassa mukana, kun tapahtumat alkavat edetä. Kohderyhmää palvelee varmasti myös lyhyet luvut. Pidin lukujen lyhyistä esittelyistä: ”5. luku, jossa on hullu nainen ullakolla”. Niistä voi seurata tapahtumien kulkua.

Päähenkilö Lone on jännä tapaus. Hänestä en oikein saanut  otetta. Tietysti kuuluu hänen ikäänsäkin, että välillä ollaan isompaa ja välillä pienempää kuin oikeasti. Tyttö heittelee nokkelia ajatuksia ja sanailee aikuistenkin kanssa sanavalmiisti, mutta välillä epäuskottavastikin. Tämä tunne voi johtua myös siitä, että olen aivan eri ikäinen kuin kohderyhmä.

Fantastisia elementtejä tarinaan tulee enemmän mukaan tarinan loppupuolella. Reaalimaailman ja taikuuden välisen maailman välistä verhoa hieman raotetaan niin, että Lonelle selviää naapurin noidan, ja hevosen, salaisuudet. Ja lopussa jätetään ovi auki myös seuraavallekin kirjalle. Jatkuuko Lonen tarina?

Kirja on arvostelukappale.

Seita Rönkä: Koutamäen noita. Haamu, 2018.