Nuotio & Soininen: Sakset tyynyn alla

Avainsanat

, , , , , ,

dav

Sakset tyynyn alla (2018) on toinen osa Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kirjoittamassa dekkarisarjassa, jossa Salome Virta ratkoo taiteeseen liittyviä murhia. Ensimmäisessä osassa Salome ratkoi Albert Edelfeltiin liittyvää rikosta, tässä kirjassa liikutaan Saksassa, Italiassa ja Hollannissa, menneessä ja nykyhetkessä. Omapäinen ja -laatuinen Salome asuu Berliinissä ja potee rahapulaa. Taiteen tekeminen kiinnostaisi, mutta pitäisikö hänen silti hyväksyä jokin arkisempi työ, jotta saisi vuokransa maksettua? Kuviossa hörrää myös miehiä, mutta Salome kiinnostuukin jostain jännittävämmästä ja vaarallisemmasta kuin romantiikka: murhan selvittelystä.

Kirjan takakannesta:

”Salome kuulee yhdenillan ihastukseltaan Antwerpenissa tehdyistä oudoista murhista, joissa uhrin rintaan on isketty saksilla kuva Frederick Elwellin maalauksesta vuodelta 1942. Tapaus vetää Salomea puoleensa magneetin tavoin. Miksi murhaaja on käyttänyt juuri tätä kuvaa? Kuka on Elwellin mallina istunut kaunis nainen?”

Maalauksen (Girl with a Cigarette) tarina on mielenkiintoinen ja kiinnostavasti kuvattu, ja mietin monessa kohtaa, kuinka paljon kirjailijat ovat mielikuvituksellaan täydentäneet tarinaa. Sitä en myöskään tiedä, kumpi kirjailijoista on kirjoittanut historiaosuuden vai ovatko he jakaneet senkin. Veikkaisin, että Pirkko Soininen on kirjoittanut taidehistorialliset osuudet, ja Eppu Nuotio olisi kirjoittanut Salomea. Mutta tämä on nyt täysin arvailua sen perusteella, mitä olen Eppu Nuotion tuotantoa aiemmin lukenut.

Juoni on monipolvinen ja vauhdikaskin. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Antwerpeniin, joka on natsien valloittama, sekä nykyajassa liikutaan useiden maiden alueella. Uskoisin, että kirjaa kirjoitettaessa on ajateltu, että sen voisi lukea itsenäisenä jatko-osana Nainen parvekkeella -tarinalle, mutta ainakin minua häiritsi liikaa selittämättömät viittaukset Salomen menneisyyteen ja sotkuisiin ihmissuhteisiin, etten osannut nauttia kirjasta sellaisenaan. Kun tutustuin Salomeen vain tämän kirjan perusteella, olin hämmentynyt. En saanut mitään otetta Salomesta, enkä hänen motiiveistaan. Minkä ihmeen vuoksi hän yhtäkkiä sinkoaa jonkun murhauutisen luettuaan toiseen maahan? Salomen motiiveja olisi voinut valottaa vähän enemmän. Nyt hän tuntui sinkoilevan kuin sätkyjänis ympäriinsä, enkä lukijana tiennyt miksi. Tekstin perusteella hän vaikutti iältään aikuiselta naiselta, mutta käytös oli irrationaalista, paitsi kirjan loppupuolella, jossa murhan ratkaisuyritys vaikutti koherentimmalta. Eikä siinä mitään, ei minun tarvitse pitää päähenkilöstä, hän saa käyttäytyä niin kuin käyttäytyy, mutta käytös pitää jollain tavalla perustella, jotta sisäinen logiikka toimisi. Nyt se ei toiminut.

Parasta kirjassa olikin historialliset osuudet sekä nykypäivän muut henkilöt, jotka onneksi hieman kehystivät Salomen häröilyä. Juoni sinällään kulki eteenpäin, oli ihan jännittäväkin, ja lopussa langanpäät solmittiin yhteen.

Kirja on Kirsin Kirjanurkan arpajaisvoitto. Terveisiä Kirsille! Kirja jatkaa nyt minulta eteenpäin toiselle dekkarien ystävälle.

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla. 302 sivua. Bazar, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Kirsin Kirjanurkka

Kirsin Book Club

Tuijata

Lumiomena

 

Pirkko Kuusela: Himmelikirja

Avainsanat

, , , , ,

dav

Olen ollut kiinnostunut himmeleistä jo jonkun aikaa. Taisi olla joskus viime talvena, kun innostuin asiasta, mutta kansalaisopiston kurssi oli mennyt aikaa sitten. Pääsin myös ihastelemaan ystävän olkitöitä ja mietin, että kyllä minäkin vielä. Ja niin sitten viime syksynä minäkin. Ilmoittauduin kurssille, jossa minulle vasta kunnolla avautui himmelien mahdollisuudet: perinteiset ja modernit mallit sekä materiaalit variointimahdollisuuksineen. Kun olin asian äärellä ensimmäistä kertaa, aloitin yksinkertaisesta mallista, jonka löysin Pirkko Kuuselan Himmelikirjasta. Mallin nimi on Kiia. Se on yksinkertainen ja kaunis. Mallin valintaa puolsi eräs Kuuselan kirjan parhaista valteista eli mittojen ilmoittaminen: valmis himmeli on noin 46 cm korkea. Ihastuin kovasti muihinkin malleihin, mutta oli oltava järkevä. Meidän pienessä olohuoneessamme yli kolmemetrinen himmeli ei pääsisi oikeuksiinsa. Lisäksi vähän jännitin olkea materiaalina ja päädyin tekemään askartelupilleistä (halkaisija 3 mm).

dav

Vaikka Kiia ei ole kooltaan iso himmeli, jouduin silti pätkimään melkoisen kasan pillejä. Kirjassaan Kuusela antaa mielestäni hyvät ja selkeät ohjeet korsien ja olkien keräämiseen ja käsittelyyn. Oljet pitää karsia lehdistä, niitä pitää liottaa ennen leikkaamista jottei olki halkea, ja taas kuivattaa ennen kokoamista. Kokeilin myös aidon oljen käsittelyä ja se on ihana materiaali. Tein siitä yhden pienen himmelin, mutta toisen kirjan ohjeilla.

Kuusela kertoo myös tarvikkeista: langasta, neulasta, saksista, mitasta ja liimasta. Itse en tarvinnut liimaa, kun ei ollut korjattavaa, mutta muovipillit ovatkin helppo materiaali. Seuraava vaihe on perusneliön kokoaminen, Kiia kun koostuu erikokoisista perusneliöistä. Kuusela esittelee kaksi yleisesti käytettyä tapaa. Täytyy myöntää, että pelkästään kirjan ohjeita katsomalla en tajunnut, kuinka neliö tehdään, mutta kun kurssilla se näytettiin, hoksasin heti. Video toimii varmasti yhtä hyvin kuin ”vierihoito”, joten jos yhdistää kirjan ja jonkun videon, hoksaa tekniikan.

dav

Ylläolevassa on valmiita perusneliöitä. Hieman minua huvitti monissa Himmelikirjan ohjeissa toistuva ohjeistus: ”Kokoa himmeli valmiiksi kuvan osoittamalla tavalla.” Ai niin kuin miten? Voi olla, että minulta vain puuttuu kokemusta askartelusta, sillä ilman käytännön neuvoja ensimmäisen himmelini kokoaminen ei onnistunut ihan tuosta vain. Mutta kun himmelissä on kyse hoksaamisesta ja avaruudellisesta hahmottamisesta, niin kun on kerran hoksannut, miten himmeli kootaan, niin kyllä se siitä sujuu.

Tässä alla on valmis Kiia-himmeli valkoisista askartelupilleistä. Mallikuvan olkihimmeliin oli ripustettu muutama tekokristalli, joka kyllä näytti oikein kauniilta. Mietin kristalleja aikani, mutta sitten muistin säilyttämäni punaiset puuhelmet, jotka ovat peräisin lapsena pitämästäni helminauhasta. Nauha meni joskus rikki, mutta onneksi säilytin helmet. Nyt ne pääsivät uuteen käyttöön.

dav

Pirkko Kuuselan Himmelikirjassa on yli 120 kaunista ohjetta erikokoisiin ja -mallisiin himmeleihin. Himmeli voi olla nauhamainen ja yli kolme metriä korkea, tai se voi olla pikkiriikkinen korvakoru. Kumpiakin näin toteutettavan kurssilla, molemmat todella kauniita. Kuuselan kirjassa on kauniit mallikuvat, joissa himmeli pääsee luonnonvalossa oikeuksiinsa, oli se sitten perinteinen malli, amppeli, kranssi, tähti tai koru. Ohjeet olivat sinällään selkeät, hahmotusvaikeudet olivat varmasti vain tässä päässä ja aloittelijan heikkoutta. Nyt, kun tekniikka on tuttu, osaan myös katsoa mallikuvia siitä näkökulmasta, että kuinkahan tuonkin osaisin toteuttaa.  Ja kuten sanoin, plussaa siitä, että valmiiden himmelien koot on ilmoitettu!

Kirja on kirjastosta lainassa.

Pirkko Kuusela: Himmelikirja. 128 sivua. Moreeni, 2014.

 

 

Robert Galbraith: Pahan polku

Avainsanat

, , , , ,

0FA8_pahan_polku_kansi.indd

Kuva: Otava.

Robert Galbraithin (a.k.a J. K. Rowlingin) Lontooseen sijoittuvan dekkarisarjan kolmas osa Pahan polku (2015) jatkaa yksityisetsivä Cormoran Striken seikkailuja. Apunaan hänellä on assistentti, kollega/side kick Robin Ellacott, joka on ollut hänen apurinaan kaikissa kolmessa osassa (ensimmäinen on Käen kutsu ja toinen Silkkiäistoukka). Tällä kertaa tapahtumat starttaavat liikkeelle Robinin vastaanottamasta kylmäävästä lähetyksestä: lähetti tuo hänelle Striken toimistolle ihmisen jalan.

Pian käy selville, että Robin on vaarassa. Murhaaja haluaa hänestäkin palasen kokoelmiinsa. Striken täytyy ehtiä murhaajan edelle ja saada tämä kiinni. Tappaja on joku, jonka hän on tuntenut, kenties pidättänyt entisessä työssään, mutta kuka? Hän alkaa selvittää ilmeisimpiä vaihtoehtoja. Robin auttaa kielloista huolimatta, sillä hänen yksityiselämässään kuohuu – haluaako hän naimisiin vai ei?

Romaanin rakenne toistaa edellisistä tarinoista tuttua kaavaa. Rikoksia pohditaan enemmän älyllisesti, sillä Strikesta ei jalkapuolena ole massiivisiin takaa-ajokohtauksiin. Älyllisyys on ehdottomasti plussaa. Juonikuviokin toimii sinänsä, mutta hieman tulee olo, että tämä on jo nähty. Siksi huomio kiinnittyy enemmän Striken ja Robinin välisen suhteen kehittelyyn, mistä tulee ristiriitainen olo, sillä minunhan pitäisi lukea dekkaria eikä ihmissuhdekirjaa. Niin siinä kuitenkin vain kävi, päähenkilöiden suhde oli mielenkiintoisempi kuin rikoksen ratkaisu. Sinänsä kyseessä on ihan kelpo, toimiva dekkari, mutta sarja alkaa toistaa itseään.

Suosittelen dekkarinälkään, jos ruokahalua ei irtonaiset ruumiinosat vie.

Kirja on kirjaston kirja.

Robert Galbraith: Pahan polku. 423 sivua. Otava, 2015.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Kirsin kirjanurkka

Amman lukuhetki

Todella vaiheessa

Runeberg-jäätikkö ja muita Tulimaan ihmeitä

Avainsanat

, , , , , , ,

kartta

Kirjoittamisen taustatyön yhteydessä törmää usein asioihin, jotka inspiroivat uusia aiheita. Tällä kertaa lainasin kirjastosta Väinö Auerin (1895-1981) teoksen Tulimaata tutkimassa. Kuvia ja kuvauksia suomalaisen Tulimaa-retkikunnan matkoilta Tulimaassa ja Patagoniassa vuodelta 1929. Auerin retkikuntaan kuuluivat hänen lisäksi geologi, tri E. H. Kranck, kasvitieteilijä, Pohjois-Suomen Laidun- ja Nurmiviljely-yhdistyksen johtaja Heikki Roivainen ja assistentti, ylioppilas Esa Hyyppä. Miehet tekivät tutkimusretken Argentiinaan, Tulimaahan ja Patagoniaan, vuosina 1928-1929, ja Auer kirjoitti laajan matkaraportin kirjan muotoon.

Retkikunta löysi ja kartoitti vuonoja, joille he antoivat suomalaisia nimiä, kuten Fjordo Finlandia, Runeberg-jäätikkö ja Relander-jäätikkö. Näistä nimistä en ollut koskaan kuullutkaan, toki siitä hyvästä syystä, että niitä ei hyväksytty virallisiksi nimiksi (paitsi Fjordo Finlandian ja Fjordo Auerin vuonna 2007), mutta lukiessani niistä ne jäivät kutkuttelemaan mielen perukoille.

retkikunta

Teoksessa on paljon sellaista seikkailun makua, joka olisi varmasti lapsena kiehtonut minua. Tutkimusmatkailijan elämä/työ lienee ollut monen lapsen haave! Auer osasi kirjoittaa raporttinsa tavalla, joka ei pölise akateemista jargonia:

Teltta pystytettiin jälleen metsän reunaan. Hyyppä vetäytyi makuusäkkiinsä hyvissä ajoin, mutta Roivainen, joka ei viimeisiin vuorokausiin ollut paljoakaan nukkunut, työskenteli filmiensä kimpussa aamuun klo 3:een. Silloin minä kuivattelin nuotion loimussa märkää makuusäkkiäni, jonka paksu huopasisus ei ottanut millään kuivuakseen. Ei siis auttanut muu kuin ottaa vastaan kylmä ja puistattava yö ilman lämpimiä peitteitä.

Mutta muuttui sekin yö vähitellen aamuksi, ja retkikunta varustautui matkalle kohti uutta kiintokohtaa, josta voisimme jälleen edetä syvälle etelämaahan. Kun Roivainen oli filmannut lampaankeritsemistä estansiassa, olimme jälleen valmiit nousemaan satulaan.

Joitain tekstin kohtia oli nykysilmin hankalaa lukea, sen verran ”aikansa lapsi” vuonna 1929 kirjoitettu teos on, mutta se on suhteutettava aikaansa.

Esineenä teos on hieno ja sen tekemiseen on selvästi nähty vaivaa. Mukana on paljon valokuvia ja pari karttaa retkikunnan reitistä:

kartta2

Kirjastolaitos toimii mahtavasti ja tämänkin kirjan sain lainaani Joutsan kirjastosta seutuvarauksella. Alunperin kirja on leiman mukaan kuulunut Pärnäkosken piirikirjastolle ja on sitä jotkut muutkin joskus lainanneet:

kirjasto

Huokaus. Muistan keltaisen, pahvisen ensimmäisen kirjastokorttini, jonka numeron napakka kirjastontäti kirjoitti lainauskorttiin, jonka sujautti kirjan liepeeseen. Se ei ollut ihan Tulimaa-retkikunnan aikaa, mutta muutama vuosikymmen sitten kuitenkin. Maailma ei ollut 1920-luvulla ihan yhtä helposti saavutettavissa kuin nykyään, mutta silloin sentään oli vielä jotain löydettävää. Nykyään uusia löytöjä taitaa tulla hyvin harvoin vastaan.

Ehkä mielikuvituksessa?

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Avainsanat

, , , , , , , , , , , ,

Tarkiainen_PureMua_P_Final.indd

Kuvan copyright Tammi

Terhi Tarkiainen (s. 1977) on syksyn esikoiskirjailija teoksellaan Pure mua, joka on taatusti erilainen vampyyritarina paristakin syystä: ensinnäkin se kertoo suomalaisista vampyyreista ja toisekseen vampyyreihin yhdistyy vuoden 1918 sisällissota. Tyyli on chick lit eli huumorin sävyttämä, kepeästi kerrottu nuoren naisen kasvutarina. Kepeän kerronnan ja hirtehishuumorin ei kuitenkaan kannata antaa hämätä, sillä teoksessa on vakaviakin teemoja, kuten ihmisoikeudet, seksuaalinen hyväksikäyttö ja sodan traumat.

Kirjan päähenkilö on 30 vuotta täyttävä Anna, jonka synttäriviikonloppu saa vallan paranormaalit käänteet, kun eliittivanhemmat hankkivat hänelle lahjaksi vampyyrin, jonka avulla tyttö saisi eloa vällyjen väliin ja sitä kautta uutta verta pölyiseen ikigraduunsa. Päämääränä olisi tietenkin saada Anna kunniallisesti naimisiin kelvon vävyehdokkaan kanssa. Mutta niinhän siinä käy, kuten usein vanhempien hyväätarkoittavien tempausten kanssa, että päälaelleen menee. Annan elämä muuttuu, kyllä, mutta ei sellaiseksi kuin mamma och pappa önskar.

Kirjailija pääsee teoksessaan esittelemään humoristin kykyjään ja kirjailijanlahjojaan. Tarina on vetävästi (verevästi?) kerrottu. Itselläni ei ollut kummempia ennakko-oletuksia, sillä en ole juurikaan tutustunut vampyyrigenreen lukuunottamatta vanhoja mustavalkoisia ja 90-luvun Bram Stokerin leffoja lukuunottamatta. Kirjan alkuosa menikin hieman ihmetellessä, mutta luvussa 18 tarina mielestäni hyrähti kunnolla käyntiin.

Olin kuuntelemassa Jyväskylässä Lokacon-tapahtumassa lokakuussa, kun Anne Leinonen haastatteli Terhi Tarkiaista ja Marko Hautalaa kauhunkirjoittamisesta. Tarkiainen kertoi kirjoittamistyylistään, että hän näköjään kirjoittaa joka luvun loppuun ”cliffhangerin” eli koukun, jolla lukija saadaan lukemaan seuraavakin luku. Tämä kyllä näkyi teoksessa ja hyvällä tavalla. Tarina on juonivetoinen ja jännityksen ylläpitämiseen tarvitaankin koukkuja. Tässä tarinassa vauhtia ja käänteitä riitti loppuun saakka, lopussa oli vielä lukijan palkitseva yllätys.

Aineksia tarinassa olisi vaikka kolmeen kirjaan, mutta kirjoittajan pulppuavasta tyylistä ounastelen, ettei hän niin sanotusti tyhjentänyt pajatsoa tähän kirjaan. Huumoria ja letkautuksia oli riittämiin, ehkä niinkin paljon, että se vakavampi sanoma jäi hieman niiden peittoon. Tarkkaa genreä en osaa teokselle sanoa, mutta ei se taida olla tarpeenkaan. Pure mua taitaa olla niitä kirjoja, jotka väistävät luokittelua. Viihdyttävä se ehdottomasti on ja koukuttava. Kunhan tarina pääsi käyntiin, minunkin oli vaikea laskea sitä käsistäni ja käydä ajoissa nukkumaan.

Suosittelen kirjaa vampyyritarinoiden ja paranormaalin romantiikan ystäville. Miljöön ei kannata antaa hämätä, pääkaupunkiseutu näyttäytyy tämän jälkeen uskottavana vampyyriseutuna!

Kirja on arvostelukappale.

Terhi Tarkiainen: Pure mua. 403 sivua. Tammi, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Siniset helmet

Vinttikammarin ikkunasta

Kirjojen pyörteissä

Harri István Mäki: Zombikirja

Avainsanat

, , , , ,

zombi

Harri István Mäki (s. 1968) on pitkän linjan lasten- ja nuortenkirjailija ja -kuvittaja, myös sanataide- ja teatteriohjaaja. Tänä syksynä häneltä on ilmestynyt Zombikirja (Haamu), joka on samaa sarjaa Mörkökirjan (myös Haamun, täällä arvio siitä) kanssa. Molemmat siis lastenkirjoja, joissa näitä joskus pelottaviltakin tuntuvia otuksia lähestytään lapsille sopivan huumorin keinoin.

Torilla Tuulia törmäsi jäsenkorjaaja Tenho Tekoniveleen. Tenho oli höyrypunkista innostunut zombi, joka osasi rakentaa ruumiinosia. Jos joltakin zombilta putosi vaikkapa käsivarsi, Tenho osasi rakentaa sille uuden entistä ehomman. Nyt se kantoi sylissään kasaa erilaisia jalkoja. (Zombikirja, s. 43)

Mörkökirjaa meillä on luettu moneen kertaan, se oli selvä hitti. Sitä on ostettu myös lahjaksi lapsille, joiden mörköhermoon uskon tarinoiden osuvan. Ajattelin samoin käyvän myös Zombikirjan kohdalla, sillä kirjailija on onnistunut taas tekemään hirviöistä jotenkin ällön hellyttäviä. Luuviulu-niminen zombi ei meinaa millään onnistua lihomaan, Kolmijalalla on tolkuton kiire ja hoppu, kunnes se tapaa verkkaisamman Veera Verkasveren, eikä Hajamieli muista oikein yhtään mitään, kun oli aikoinaan pudottanut juuri sen aivopuoliskon, jossa muisti sijaitsi. Että vallan zombimaisia ongelmia näillä Zombilandian hirvityksillä!

Tuntuu, että Harri István Mäki pääsee Zombikirjassa irrottelemaan (!) enemmän kuin Mörkökirjassa. Mörkökirjaa voi lukea pienemmällekin lapselle, kuvituskaan ei varmasti yöunia vie. Zombikirjaa voisi suositella alakoulua aloitteleville pojille, joilta irtoaa varmaan parhaat naurut vihreistä zombipieruista. Meillä kävi niin, että eppuluokkalainen katsahti kerran Zombikirjan kuvitusta ja sen jälkeen se piti laittaa pois. Ei auttanut äidin vakuuttelut siitä, että tarinat ovat yhtä epäpelottavia kuin Mörkökirjassa. Joten äiti sai lukea zombeista ihan issekseen 😀 Noh, minusta tarinat ovat sinänsä kilttejä, huumoria otetaan irti lähinnä vahingossa putoilevista varpaista, nenäräkäteestä sun muista ihanuuksista. Hauskoja pikku tarinoita, juuri sopivan pituisia illalla tai itse luettavaksi zombien ystäville, jotka eivät pelästy tarinoita hurjempia piirroksia!

Suosittelen pukinkonttiin tai synttärilahjaksi alakoululaisille zombihuumorin ystäville. (Lupaan, että vanhemmatkin uskaltavat lukea.)

Kirja on arvostelukappale.

Harri István Mäki: Zombikirja. 125 sivua. Haamu, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Kirjan vuoksi

Joukon kirjablogi

 

Syksystä talveen

Avainsanat

, , , , , , ,

juna

Tänä vuonna pitkästä aikaa kävin Helsingin kirjamessuilla. Torstaiaamu valkeni lumettomana, mutta jo kahdeksan aikaan aamulla alkoi Jyväskylässä tupruttaa lunta. Tunnin päästä valkoista tuli taivaalta solkenaan ja oli otettava järki käteen. Kesärenkailla ei todellakaan pääsisi juna-asemalle, joten taksi tuli hakemaan kotipihasta. Kiirettä ei olisi ollut, sillä juna oli jo saapuessaan myöhässä. Muuten matka sujui mallikkaasti ja Helsinkiin saavuttiin ajallaan.

Minulla oli muutama tunti aikaa olla messuilla. Tutustuin muutamaan osastoon ja ostin tuliaiset sekä kävin syömässä. Messuilla oli siihen aikaan ruhtinaallisen väljää, ei tarvinnut juurikaan jonotella!

tatupatu

Kävin kuuntelemassa mm. Salla Simukkaa ja Maria Turtschaninoffia.  Hyvä, että sattumalta bongasin heidät keskustelemassa lavalla, sillä jätin repun kanssa narikkaan muistiinpanoni tärpeistä ja suunnitelmat menivät uusiksi. No, mainiosti meni näinkin. Sitten kävin morjestamassa Stresa Kustannuksen väkeä. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa ja pääsin tutustumaan kustantamon uutuusteoksiin.

Ennen kotimatkaa ehdin käydä myös Karjalatalolla viemässä graduaineistoni, tavata ystäviä sekä tehdä pienet ostokset. Tällaisen hienon heijastimen ostin Karjalatalon SieMie-kaupasta (kuva on itse ottamani, vaikka ensisijaisesti tarkoitin sen gradublogiini kuvitukseksi):

heijastin

Matkasta jäi hyvä mieli ja olihan se kiva miniloma arjesta. Kesäajasta on siirrytty talviaikaan ja omat ajatukset pitäisi kääntää takaisin opintojen pariin. Olen edennyt yli puolenvälin ja nyt vaan pitäisi keskittyä esseiden kirjoittamiseen. Piristysruiskeena toimii luovan kirjoittamisen kurssi, jolle ilmoittauduin palkintona gradun valmistumisesta. Lyriikkaosuus päättyi pienryhmätyöpajaan viime viikolla ja vaikken ensisijaisesti pidä itseäni runoilijana, sain kannustavaa palautetta. Huomenna alkaa proosan osuus ja se on sitten proosaa loppuvuosi, kun on monta tekstiä työn alla (olin muuten Marko Hautalan vetämällä kauhun kirjoittamisen kurssilla kuun puolivälissä, siitäkin syntyi yksi teksti!). Lisäksi minulla taitaa olla uusi kirjekaveri, jonka kanssa voi keskustella lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja saada hyviä lukuvinkkejä 🙂 Talvi saa nyt saapua, sillä nyt on paljon lukemista ja kirjoittamista, akateemista ja muuta!

 

Ilkka Auer: Domowik

Avainsanat

, , , , , ,

domowik

(Kuva on Haamun sivuilta.)

No nyt! Kirjailija Ilkka Auerin äskettäin ilmestynyt romaani Domowik on sadunomaista fantasiaa parhaimmillaan. Se on nuorille suunnattu, mutta taianomainen maailma ja joulun tunnelma uppoaa kyllä aikuiseenkin: ”Et ole koskaan liian vanha saduille.” Kirjailija on tehnyt teoksestaan trailerin, joka mielestäni kuvastaa hyvin kirjan lämmintä tunnelmaa ja visuaalista maailmaa.

Kirjassa seitsemäsluokkalainen Wilma perheineen saa yllättävän perinnön isosedältään ja perheellä on muutto edessä. Raaseporin linnan naapurustossa sijaitseva Hästebäckin kartano tuntuu odottaneen Wilmaa ja talo herääkin eloon uusien asukkaita myötä. Wilma alkaa ratkoa isosedän jättämiä vihjeitä ja talo ympäristöineen alkaa paljastaa salaisuuksiaan. Jouluun on enää kaksi päivää aikaa ja Wilma joutuu kohtaamaan myös synkkiä ja pelottaviakin salaisuuksia. Onneksi Domowik-kotihenki ja muut ystävät auttavat.

Ilkka Auer on luonut tarinan, jossa tavallinen maailma elää rinnakkain satumaailman kanssa, on salaisuuksia täynnä oleva vanha kartano henkineen ja aaveineen, on kaveriporukka, joka leikkii ja käy eväsretkillä (tottakai!) linnanraunioissa (jep!), on synkkä ja pelottava vastus, ja tietenkin joulu, jonka tunnelma on kuin Harry Potterin suuren juhlasalin juhlista. Auer on konkari fantasian kirjoittajana ja hänen taitonsa pääsevät romaanissa hyvin esiin. Maailma on herkullinen ja visuaalinen, Wilma sopivan peloton päähenkilö ja tarina vetää hyvin.

Lämmin suositus joko joulun odotukseen tai lahjaksi muuten vain! Kirja sopii monenikäisille, eniten ehkä alakoulu-yläkoulu -akselille. Jos uskaltaa lukea Harry Potteria, uskaltaa varmasti tätäkin 🙂

Kirja on arvostelukappale.

Ilkka Auer: Domowik. 262 sivua. Haamu, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Kirjahullun päiväkirja

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Avainsanat

, , , ,

WP_20180927_11_57_54_Pro

En muista, mistä bongasin tämän kirjan. Kirjan nimi ja kansi viehättivät. Ketäpä ei kiinnostaisi tarina pariisilaisesta kirjakahvilasta? Agnès Martin-Lugandin romaani sijoittuu kuitenkin enimmäkseen Irlantiin, eikä tarina sisällä onnellisia ihmisiä. Kahvia juodaan ja tupakkaa poltetaan paljon, on surua ja draamaa. Keskiössä on perheensä menettäneen Dianen toipuminen ja vahvistuminen. Ranskalainen kirjailija (s. 1979) on kirjoittanut tämän esikoisromaaninsa lisäksi viisi muutakin kirjaa. Esikoisensa Martin-Lugand julkaisi ensin omakustanteena, jonka jälkeen se nousi kirjabloggareiden suosikiksi ja pääsi kustantamon listoille.

Kirja on nopealukuinen, taisin lukaista sen 2-3 tunnissa. Se on juonivetoista, romanttista viihdettä, joka sisältää paljon dialogia. Henkilöhahmot ovat aika yksiulotteisia, eikä heihin oikein päässyt kiinni. Mietinkin, että kun kirja on julkaistu ensin omakustanteena, onkohan kirjailijalla ollut kustannustoimittajaa apunaan? En osaa sanoa, olisiko kirjasta tullut parempi, jos kustannustoimittaja olisi ehdottanut joidenkin kohtausten syventämistä tai rytmin paikoittaista rauhoittamista. Ehkä. Plussaa annan siitä, että loppuratkaisu ei ollut ihan arvattavissa.

Kirja on kirjaston kirja. Jyväskylässä teokseen oli yllättävän monta varausta ja niin on varmasti muissakin kirjastoissa. Eli suosittu tuntuu olevan.

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. 218 sivua. Bazar, 2018.

Kirjasta on kirjoitettu myös mm. näissä blogeissa:

Kirja vieköön!

Leena Lumi

Kirjasähkökäyrä

Järjellä ja tunteella

Kirjojen kuisketta

Kirjakaapinkummitus

 

Stephen King: Kirjoittamisesta

Avainsanat

, , , , ,

king

Stephen King (s. 1947) on amerikkalainen kirjailija, joka on tunnettu erityisesti kauhuromaaneistaan. Hän on kirjoittanut myös mm. novelleja ja esseitä, ja niiden lisäksi vuonna 2000 asiaproosateoksen Kirjoittamisesta. Muistelmia leipätyöstä. Kuten teoksen nimikin kertoo, kyse ei ole varsinaisesta kirjoittamisoppikirjasta. Elämän- ja kirjoittajankaarensa läpikäymisen ohella King, jolla on akateeminen pätevyys opettajan työhön, on onnistunut ujuttamaan kirjaansa mittavan määrän neuvoja. Kokenut opettaja tietää, miten neuvot tarjoillaan: ohimennen ja niin, etteivät ne tunnu opetuksilta. King ei missään vaiheessa käske kirjoittamaan niin tai näin, vaan toteaa, että ”tämä toimi minulla, voit kokeilla sitä, jos haluat tai jos oma tie vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta, kulje ihmeessä sitä”. Kun miljoonia teoksia myynyt kirjailija kertoo, kuinka hän on päässyt siihen mihin on päässyt, kannattaa kallistaa korvaansa. Jotain King on tehnyt matkan varrella oikein, ja ehkä juuri sinä saatat päästä samaan.

Mitä se sitten vaatii? Ainakin paljon työtä. On luettava paljon ja kirjoitettava sitäkin enemmän. On otettava opiksi hylkäyskirjeistä. King aikanaan löi huoneensa seinään naulan, johon keihästi saamansa hylkäykset. Mitä enemmän naula notkui, sitä ahkerammin hän kirjoitti. Vähitellen hän alkoi saada novellejaan läpi lehdissä. Läpimurtoromaaninsa Carrien hän kirjoitti asuntovaunuun kyhätyssä kirjoitussopessa. Tähän tiivistyy ajatus: kirjoita paljon. Ei väliä missä kirjoitat, kunhan kirjoitat.

Lue paljon –ohjeeseen sisältyy huomio siitä, että muiden tekstejä lukemalla oppii paljon. Ihailemastaan kirjoitustyylistä voi poimia omaan kirjoittamiseen soveltuvat asiat. Ei kuitenkaan kannata kopioida tai kirjoittaa euron kuvat silmissä, vaan keskittyä olemaan rehellinen. Lukijat tunnistavat aidon tekstin.

King kirjoittaa myös editoimisen tärkeydestä. Kill your darlings, kuten Hemingway sanoi. Hän neuvoo lepuuttamaan valmista käsikirjoitusta niin kauan, että kirjoittaja on saanut etäännytettyä itsensä tekstistään. Silloin on helpompi editoida.

Kirjoittamisen vaikeuden kirjailija koki itse jäädessään auton alle ja kuntoutuessaan onnettomuudesta. Kroppa kuntoutui tuskallisen fysioterapian avulla, mutta mieltä auttoi työn jatkaminen, vaikka se tervanjuonnilta aluksi tuntuikin. King oli menettänyt flown. Kun ei ollut vaihtoehtoja, hän jatkoi työläästi kirjoittamista. Pikkuhiljaa sanat alkoivat taas virrata. Kokemuksestaan kertomalla King näytti, ei kertonut, että kirjoittaminen sujuu vain kirjoittamalla. Kirjat eivät synny odottamalla inspiraatiota ja täydellisen rikkomatonta hetkeä vaan työskentelemällä. Noh, harva pystyy Kingin kirjoitusvauhtiin, jossa käsikirjoituksen ensimmäinen versio on valmis kolmessa kuukaudessa, mutta käsikirjoitus kuitenkin lopulta valmistuu, kun sitkeästi kirjoittaa tarinaa eteenpäin.

Kingin kirjasta ei voi puhua varsinaisena kirjoittamisen oppikirjana, koska siinä ei ole tehtäviä. Sieltä voi kuitenkin poimia kirjoittajan arjen realismin ohella kannustusta ja neuvoja. King kirjoittaa kirjassaan saaneensa parhaan oppitunnin aikanaan paikallislehden toimituksessa, kun hänen kirjoittamansa juttu oli hänen nähden editoitu. Suomeksi sanottuna: punakynätty. Teoksensa lopuksi King laittaa hyvän kiertämään: hän on liittänyt mukaan pätkän kirjoittamaansa raakatekstiä ja saman tekstin korjauksineen ja selityksineen, miksi hän oli tehnyt korjaukset. Minusta tämä toimii kirjoittamisen opetuksessa ehdottomasti paremmin kuin tehtävät. Eli King pedagogina onnistui kuitenkin opettamaan, kuten romaaneissaan pääsee yllättämään lukijansa. Ammattilainen mikä ammattilainen.

Kirja sopii oikein hyvin aloittelevalle kirjoittajalle ja kirjailijuudesta haaveilevalle, mutta kokenutkin kirjoittaja ammentaa siitä varmennusta omalle työlleen. Luin teoksen ensimmäisen kerran englanniksi pian sen ilmestyttyä (lainasin sen mikkeliläiselle tuttavalleni, joka ei sitä koskaan palauttanut. Oppi tuli siitäkin: älä lainaa kirjojasi. Kaikki eivät niitä palauta.), ja silloin mukaani tarttui ohje kill your darlings. Pidän sitä edelleen yhtenä tärkeimmistä kirjoittamiseen liittyvistä opeista – kiitos herra Hemingwaylle sinne taivaallisten matkakirjoituskoneiden ääreen! Nyt luin kirjaa kokemuksen silmin ja ennemminkin Kingin elämäntarinaan (olen erittäin kiinnostunut elämäntarinoista) keskittyen. Edelleen nautin Kingin rock´n´roll -asenteesta ja siitä, että hän ei piittaa pätkääkään, vaikka kriitikot eivät arvosta hänen teoksiaan korkeakirjallisuuden klassikoihin. Lukijoihin hänen tarinansa kyllä uppoavat, ja kuten tiedämme, heitä on jokseenkin paljon.

Kirja on arvostelukappale.

Stephen King: Kirjoittamisesta. Muistelmia leipätyöstä. 294 sivua. Tammi, 2018.