Anne Leinonen: Metsän äiti

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Anne Leinonen on monipuolinen kirjailija, jonka monissa teoksissa arkinen ja maaginen kohtaavat. Näistä risteyskohdista sukeutuu tarinoita, jotka kieputtavat lukijaa. Ne hämäävät, yllättävät, kauhistuttavat ja riemastuttavatkin. Metsän äiti (2017) ei ole poikkeus. Leinonen on kutonut hämäräperäisillä magiapuikoillaan kertomuksen, jossa mikään ei ole miltä se näyttää, tai ehkä sittenkin.

Suolle surmattu tyttö.

Romaanin päähenkilö on Riina, nuori nainen, joka palaa kotikyläänsä Vihainperälle keräämään aineistoa opinnäytetyöhönsä. Kotikylä on autioitumassa, mutta jäljellä olevat asukkaat ovat jollain tapaa kytköksissä toisiinsa. Riinankin sukua kylällä vielä on. Elämä ja kuolema risteävät heti tarinan alussa, kun raskaana oleva Riina törmää kuolleen miehen ruumiiseen. Tästä alkaa tapahtumien ketju, jossa Riina joutuu selvittämään kylän historiaan kytkeytynyttä mysteeriä.

Mökkiinsä palanut mies.

Saadakseen selvyyden tapahtumista, Riina joutuu sukeltamaan omaan menneisyyteensä. Unet, valvenäyt, sumuiset muistikuvat – mikä onkaan totta, mikä mielen luomaa utuverhoa? Samaan aikaan metsässä liikkuu jotain pelottavaa, vaikka metsän pitäisi olla Riinan turvapaikka. Herkkä Riina lukee metsän tunnelmia ja yrittää nähdä verhon läpi. Mitä seuraa, kun hän vihdoin näkee toiselle puolelle? Mitä jos toinen puoli onkin tämä puoli, rikos tarvitsee sovituksensa? Miten käy Riinan ja syntymättömän lapsen?

Metsä, joka hengittää.

Romaani on mielestäni jännittävä ja paikoin kauhistuttava. Siinä sekoittuu maaginen realismi kauhuun ja kansanuskomuksiin. Kirjailija on onnistunut luomaan jännitteen, joka läpäisee koko teoksen. Hän on myös ripotellut onnistuneesti vääriä johtolankoja matkan varrelle ja yllätti ainakin minut loppuratkaisullaan. Tämän kirjan otollisin lukuhetki on synkkä ja myrskyinen yö mökillä, jossa myrskylyhdyn liekki heijastuu vanhojen nukkien lasisilmistä ja tuulenpuuska tempaisee ulko-oven säpistään ja liekki sammuu: puf!

Kirjasta ovat kirjoittaneet muiden muassa myös:

Rakkaudesta kirjoihin

Oksan hyllyltä

Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjavinkit

Kirja on kirjaston kirja.

Anne Leinonen: Metsän äiti. 207 sivua. Atena, 2017.

Tero Seppänen: Syöksyvirtauksia

Avainsanat

, , , ,

Tero Seppäsen novellikokoelma Syöksyvirtauksia (2017) esittelee lukijoille ylikonstaapeli Tauno Kähtävän Lovetun poliisipiiristä. Kähtävä tarkastelee pienen paikkakunnan tapahtumia näkökulmasta, joka on jotain nyky- ja menneen maailman väliltä. Hän ei haraa muutoksia vastaan, mutta ottaa ne kokeneen poliisimieheen otteella vastaan. Jos jokin on tehtävä erityisellä pieteetillä, kuten juhannussaunan lämmittäminen, se tehdään niin.

Kokoelmassa on 20 lyhyttä tarinaa. Osassa niistä on päähenkilönä ja näkökulmakertojana Kähtävä, joissain hänet nähdään muiden näkökulmasta. Tarinat ovat eri tekniikoilla kirjoitettuja. Mukana on vinoa huumoria maailman menosta, ja ihmisistä, joiden laidasta laitaan tekemät teot työllistävät Kähtävää. Perheetön ja tunnollinen Kähtävä on ilmoittautunut mukaan jopa vapaaehtoiseksi arkunkantajaksi, sillä kukapa muu kantaisi hautaan ne peräkylän miehet, joita kukaan ei jää kaipaamaan? Ja saahan siitä kahvit vaivanpalkaksi.

Seppäsen luoma hahmo, Tauno Kähtävä, mietteineen on tuulahdus kyläpoliisien maailmasta. Kähtävästä lukisi mielellään enemmänkin, jos hänen tarinansa olisivat rakenteeltaan johdonmukaisemmin esitettyjä. Nyt vaikutelma oli hieman sirpaleinen. Taitavana kirjoittajana Seppänen onnistuu joka tapauksessa piirtämään lukijan silmien eteen kuvan ylikonstaapeli Kähtävästä, joka eleettömästi, mutta inhimillisesti hoitaa mitä eriskummallisemmatkin työtehtävät. Mielestäni Baranovin pojat, Viran puolesta, Hevosen puolikas, Kolmipyörä ja Päivystys nousivat kokoelmasta selvimmin esiin.

Syöksyvirtauksia on kuudes Stresa Kustannuksen syksyn esikoisteoksista.

Kirja on arvostelukappale.

Tero Seppänen: Syöksyvirtauksia. 70 sivua. Stresa Kustannus, 2017.

Jouluaskarteluja

Avainsanat

, ,

Olemme parina vuonna askarrelleet joulukortteja pienimmäisen kummitädin perheen kanssa. Hulinaksihan se lopulta menee ja mitä mielikuvituksellisimpia tonttuja ilmiintyy askartelutarpeiden seasta. Viime vuonna pienimmäinen loihti kivikautisen tontun, jolla oli varsin muheva parta, ja tänä vuonna vuoron sai dinosaurusajan tonttu. Aikuiset saivat aikaiseksi tonttuihin verrattuna melko perinteisiä (eli tylsiä) joulukortteja, mutta väliäkös tuolla, kun joulun juhlaa kohden astellaan? Eiköhän jouluun mahdu sekä villit että perinteiset ideat!

Ne perinteisemmät askartelutuotokset…

… ja tonttu suoraan dinosaurusajalta!

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Avainsanat

, , , ,

Pirjo Puukon Mutkanlukutaito on hallittu ja taidokas novellikokoelma.

Pirjo Puukon esikoisteos on taidokas ja laadukas novellikokoelma. Alkusyksystä ilmestyneessä kirjassa on 18 novellia, joissa kirjailija pääsee esittelemään laajalla kirjolla osaamistaan ja kokemustaan. Hyvällä omalla tunnolla lopputulosta voi kutsua onnistuneeksi taidonnäytteeksi. Pirjo Puukko kirjoo ihmisistä, elämästä, sattumuksista, vinosta huumorista, surusta ja kohtalon kolhuista kudelman kirkkaalla ja ilmavalla kielellä – kirkkaimmilla ilmoilla kun näkee pisimmälle.

Kirjailija on jakanut teoksensa kolmeen osioon: Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa, Asiat väistävät suunnitelmia ja Vinoja katseita. Ensimmäisessä osiossa käsitellään parisuhteita eri näkökulmista; kaipausta, syrjäpolkuja, inhimillistä kompuroimista ja anteeksiantoa. Mukana on myös kertomus naapurisuhteista, joiden surkuhupaisuus tiivistää parisuhdetta. Kirjailija osaa kuljettaa lukijaa tunnelmasta toiseen; sanavalinnat tukevat tunneilmastoa ja ympäristönkuvausta. Lukija kulkee Italiassa etruskien nautintojen jalanjäljissä, syö, juo viiniä, nauttii lämmöstä ja maisemista. Kosketus lisää elementin aistikattaukseen. Poltettu sienna -novelli oli mielestäni näistä vahvin teksti.

Asiat väistävät suunnitelmia on loistava otsake! Se on jo itsessään pieni maailma, joka kuvaa sitä elämän surkuhupaisuutta, jota jokainen meistä joskus kokee. Se voi ilmentyä huumorina, kun mutkanlukutaito pettää, tai viiltävänä kipuna sydämessä elämättömän elämän jäljiltä, kuten novellissa Universumin yksinäisin mies. Tässä lainauksessa kyseisestä novellista kirjailija kirjoittaa ajankuvaa ja kokemusta hienosti: ”Jalat tuntuvat vanhoilta silitysraudoilta, joita ei ole kuumennettu tarpeeksi, ne ovat tahmeat eivätkä tahdo siirtyä eteenpäin”. Asiat voivat väistää myös suunnitelmia, jos tukahdutetut tunteet pyrkivät pintaan. Väistäminen ottaa monia muotoja.

Kolmannessa osiossa viljellään vinoja katseita. Sukupolvien kesken, sukupuolten kesken, äidiltä tyttärelle ja tyttäreltä äidille, kerrostalon asukkaiden kesken. Pieniä, herkullisia kertomuksia.

Pirjo Puukko osaa kuvata ihmisiä tarkasti, mutta lempeästi. Eri miljööt ja aikakaudet taipuvat keveästi hänen kynänsä kaariin. Teksteistä huomaa, että niitä on ajateltu ja hiottu, rytmitetty, kuulosteltu ja käännelty sopivaan kulmaan. Kohtaukset ja näyttämöt ovat täyteläisiä, jokaisessa novellissa on maailma. Kaiken kaikkiaan hieno, tasapainoinen ja tyylikäs kokonaisuus.

Jos novellien maailma ei ole vielä tuttu, tästä kirjasta on hyvä aloittaa. Elämänmakuiset tarinat sopivat moneen makuun ja eri ikäisille.

Pirjo Puukko on Stresa Kustannuksen yksi kuudesta esikoiskirjailijasta. Kirjasta on kirjoitettu myös Mannilaisen Elämä on ihanaa -blogissa.

Kirja on arvostelukappale.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito. 135 sivua. Stresa Kustannus, 2017.

 

 

Hyvinvointia käsitöistä

Avainsanat

, , ,

Tämän vuoden puolella olen saanut olla mukana erilaisissa käsityöporukoissa. Olen järjestänyt yhteisneulomistapahtumia Suomi100-juhlavuoden merkeissä (neuloimme vastasyntyneille villasukkia), ollut mukana neuleilloissa Neuloosissa virkkaamassa mm. Mandala Madnessia ja käynyt ompelemassa kaupunginkirjaston käsityöneuvonnassa. Olen tavannut lanka-, väri- ja ohjeintoilijoita, aloittelijoita ja konkareita, käynyt neulefestareilla Toivolan Vanhalla Pihalla ja hypistellyt lankoja ja kankaita milloin missäkin. Näissä tapaamisissa ja kohtaamisissa on ollut aina hyvä henki. Käsitöiden tekeminen on sosiaalista ja etenkin yhteisneulojaisille olisi paljon tilausta.

Kirjoitin asiasta sosiaalialan ammattilaisten Talentia-lehteen mielipidekirjoituksen ajatuksella, että ehkä hyvä kello kauas kuuluu, ja joku muukin tarttuisi toimeen ja järjestäisi yhdessä tekemistä käsitöiden muodossa. Tämä kirjoitus julkaistiin elokuussa ilmestyneessä numerossa:

”Käsitöiden tekeminen tekee mielelle hyvää. Käsillä tekemisen terveysvaikutuksia on tutkittu ja tuloksista kirjoitettu viime vuosina. Levotonkin mieli rauhoittuu, kun joutuu keskittymään yhteen asiaan kerrallaan: kaksi oikein, kaksi nurin, tikkaus, päärme tai huolittelu. Käsillä tekeminen on konkreettista ja työn tuloksen näkee saman tien. Se palkitsee aivan toisella tapaa kuin nykyajan tietotyö, joka työaikojen muuttuessa alkaa täyttää sen entisen vapaa-ajan.

Seuraava positiivinen kerros käsitöiden tekemiseen syntyy useille siitä, että työnsä tuloksella voi auttaa ja antaa iloa myös muille. Isoäidit ja kummitädit neulovat kaunista ja lämmintä tuleville vauvoille, pikkulapsille, koululaisille ja armeijaan astuville. Nuoremmat neulovat vanhemmille. Sukkiin ja lapasiin kutoutuu mukaan välittämistä ja lämpöä, sillä tekijä ajattelee henkilöä, jolle käsityö päätyy, vaikka ei koskaan tätä tapaisi. Veteraaneille, vastasyntyneille ja sytostaattihoidossa oleville neulotaan ja ommellaan nimettöminä, mutta jokaisen käsityön mukana vastaanottaja saa myös välittämisen lahjan: joku on ajatellut juuri minua.

Kolmas kerros on yhteisöllisyys. Osallistumisen tunnetta, sitä, että kuuluu johonkin ja on tärkeä, tulee vaikkapa osallistumalla keräyksiin: villasukat veteraaneille, läheisen palvelutalon asukkaille tai vastasyntyneille, sytomyssyjä sairaaloihin hiuksensa menettäneiden päälakia lämmittämään, toukkapusseja ja virkattuja mustekaloja lonkeroineen keskosten hypisteltäviksi johtoja täynnä oleviin keskoskaappeihin.

Neljäs kerros on yhdessä tekemisen ja osallistumisen ilo. Kun osallistuminen perustuu maksuttomuuteen ja vapaaehtoisuuteen, matalan kynnyksen yli on helppo astua. Toivoisin avoimia ompeluseuroja neutraaliin ympäristöön joka kaupunkiin ja pitäjään, paikkaa, jonne tulisi kotoa lähdettyä. Niissä voisi välillä osallistua hyväntekeväisyyteenkin, mutta useimmiten tuoda omat käsityönsä mukana ja viettää mukava tovi jutellen niistä tai jostain muusta.

Tiedot ja taidot karttuvat elämän myötä. Monilla ei vain ole ketään, jolle jakaa niitä. Neulomistapahtumissa voi antaa ja saada neuvoja ja vinkkejä. Eräs ystäväni, joka lähti vuosikymmenten neulomistauon jälkeen mukaan vastasyntyneiden villasukkakeräykseen, kertoi istahtaneensa lattialle äitinsä kanssa. Äiti sai neuvoa keski-ikäiselle tyttärelleen kantapään neulomisen ja kumpikin tunsi saaneensa arvokkaan kokemuksen. Yhdessä tekeminen on luonteva tapa luoda silta sukupolvien välille. Sitä siltaa pitkin kokemus, tieto ja taito matkaavat kumpaankin suuntaan, sillä nuoriltakin löytyy tietoa ja osaamista.

Osallistumisen ja merkittävyyden kokemus on tärkeää kaikille. Isoisät joskus rakentavat lapsenlapsilleen keinuhevosen, nukensängyn tai jopa veneen. Mikä olisi sellaista yhdessä käsillä tekemistä, johon eri-ikäiset miehet voisivat osallistua? Jotain vapaehtoista, mitä ei tyrkytetä, jotain, jossa voisi turista omalla porukalla?

Toinen ystäväni veisti miesporukalla puuveneen. En tiedä, mihin vene lopulta päätyi, mutta itse rakennusprosessi suunnitteluineen ja toteutuksineen oli merkitsevä. Höylättyjen lastujen keskellä oli helppo veistellä kaskuja, mutta jakaa huoliakin. Jokaisen osaamiselle löytyi käyttöä ja jokainen myös oppi jotain. Kukaan ei olisi ryhtynyt urakkaan yksin, mutta yhdessä projekti valmistui. Kun vetovastuu oli yhteinen, kukaan ei kuormittunut liikaa.

Hyvä mieli kaksinkertaistuu seurassa ja myönteiset vaikutukset säteilevät muillekin.

Kun työ on valmis, on helppo laskea se käsistä ja kysyä: Mitä tehtäisiin seuraavaksi?”

(Julkaistu Talentia 5/2017 mielipideosastolla)

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe

Avainsanat

, , , , , , ,

Pirjo Toivanen on Stresa Kustannuksen syksyn esikoiskirjailija. Stresalta ilmestyi kuusi kirjaa alkusyksystä ja pyysin ne kaikki kirja-arviota varten. Kirjoista neljä on novellikokoelmia ja kaksi romaania, Pyhä paha perhe on toinen niistä. Pirjo Toivasen tekstejä olen lukenut aiemmin mm. hänen blogistaan Kulkuri ja joutsen ja Enkelikello-antologiasta. Hänen novellejaan on julkaistu myös Me Naisissa ja Type&Tell-antologiassa Kymmenen kulmaa (lisätietoja löytyy täältä).

Enkelikello-antologiassa olevasta Kulkutauti-novellista pidin kovasti. Sen kieli oli kuulasta ja kirkasta, sekä se sijoittui minulle vieraampaan kulttuurialueeseen eli länsirannikolle. Saadessani Pyhä paha perhe -teoksen käsiini, mietin näkyisikö tarinassa kirjailijan porilaiset juuret. Lisäksi mietin, olisiko kieli samanlaista: peilikirkasta ja ilmavaa. Ennakkoon en saanut otetta kirjan nimestä. Pyhä paha perhe – liittyisikö jotenkin uskontoon? Vai mihin? Tarina kuitenkin antaa vastauksen kysymykseen.

Kirjassa eletään 1990-lukua. Tapahtumapaikkana on Helsinki, jossa lama puskee päälle ovista ja ikkunoista kurittaen päähenkilöitä. Jos palkollisena on epävarmaa, on yrittäjänäkin toimiminen. Kirjan päähenkilö on Mirja Mustasaari, kolmekymppinen julkisuudestakin tuttu näyttelijä. Teatterityön aikataulut ja avioero ovat johtaneet tilanteeseen, jossa hänen ainoa lapsensa asuu isällään. Mirja kipuilee omaa menneisyyttään ja tuntemattomia sukujuuriaan. Adoptiolapsena hän kokee erilaisuutta ja ulkopuolisuutta, syyttää monista asioista adoptioäitiään Eevaa. Mirja jättää tunteilut näyttämölle ja harvoin käyttää omaa porilaista murrettaan.

Elämä, tai kohtalo, puuttuu peliin kipeän hampaan muodossa. Keltaisilta sivuilta löytyy hammaskirurginen klinikka, joka on ratikkareitin varrella. Poraa pitelee Juha, joka paikkaa hampaan ja voisi ehkä paikata muutakin Mirjan elämässä. Mutta kuten kirjan takakannessa sanotaan, ”mikään elämässä ei ole suoraviivaista”. Kun kahden aikuisen elämät ja menneisyydet kohtaavat, ne on otettava pöytään mukaan. Kun Juhallakin on omat vaikeutensa, taloudelliset ja henkilökohtaiset, Mirjan on vaikea päättää, luottaako mieheen vai ei. Pala palalta, kohtaus kohtaukselta, heidän tarinansa etenevät.

Tarina on kehityskertomus aikuiseen tapaan. Kun oman sukupuun vaietut asiat selviävät ja valaisevat nykyhetkeä, valoja ja varjoja ilmestyy myös odottamattomiin paikkoihin. Yksiulotteisesta tulee moniulotteista. Löytyy uusia asioita, joista ottaa ja pitää kiinni, ja vanhoista voi päästää irti. Niistä kaikista muodostuu elämän kollaasi.

Tarina pysyy kasassa, mutta on hieman takapainotteinen. Kun teemoja ja aiheita on paljon, on ymmärrettävää, että näyttämön rakentaminen vie sivuja. Lukijana odottelin melkein puoliväliin, ennen kuin sain kirjailijan punoman juonen päästä kiinni. Koska olin lukenut Toivasen tekstejä aikaisemmin, pystyin luottamaan siihen, että jokin selitys kaikille johtolangoille löytyy. Ja löytyikin. Päähenkilö kasvoi uskottavasti, ajankuva on uskottava, myös loppuratkaisu on uskottava. Ympäristönkuvaus on osuvaa. Sisäinen logiikka toimii. Henkilöt ovat eläviä ja moniulotteisia. Jäin miettimään, olisiko Juhan tarinan voinut kertoa myös minä-muodossa, mutta se ratkaisu olisi nostanut hänet yhtä tärkeäksi henkilöksi kuin Mirjan, ja tarina on kuitenkin tämän. Kirjan alkuosa meni vähän ihmetellessä, kuinka nimi Pyhä paha perhe sopii kokonaisuuteen, mutta sitten tarina imi mukaansa ja oikein odotin, kuinka se päättyy. Ja kuten sanottua, kirjan nimi saa selityksensä. Pieni toive seuraavalle kirjalle olisi sellainen, että siinä käytettäisiin vähän isompaa fonttia.

Ja se porilaisuus? Eeva puhuu vahvaa poria ja Mirjakin, kun puhuu joko tunnekuohuissaan tai Eevan kanssa. Murteen käyttö loi vahvan mielikuvan Eevasta. Pidin siitä. Replikointi oli muutenkin luontevaa ja vei tarinaa eteenpäin. Kirjailijan ilmaisu on edelleen kuulasta, eikä tilkesanoja esiinny.

Miettiessäni vertausta, kenelle tämä kirja sopisi, niin mieleen nousi kuva lasillisesta kuivaa valkoviiniä. Kevyttä, hapokasta, ehkä jopa hieman frizzante. Alkutuntuma sitruksinen, mutta jälkimaku yllättävän hedelmäinen. Aikuiseen makuun.

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe. 258 sivua. Stresa Kustannus, 2017.

 

Pannunalusesta se alkaa

Avainsanat

, ,

Kuvassa on perheen pienimmäisen itse eskarissa tekemä isänpäivälahja. Täytyy sanoa, että pannunalunen on kaikin puolin kunnioitettava aikaansaannos, sekä lapsen että päiväkodin osalta. Eskariope oli kysynyt lapsilta, että haluavatko he tehdä ”rättikässää” vai ”puukässää” ja jälkimmäinen oli voittanut. Tämän jälkeen ope oli varmistanut muulta henkilökunnalta, että sopiiko se, ja oli saanut vastaukseksi, että jos kerran lapset ovat saaneet käyttää sähkövatkainta, niin miksei tämäkin sovi. Joten lapset pääsivät käyttämään akkuporakonetta! (Toki aikuisen valvonnassa ja ohjauksessa). Hatunnoston arvoista uskallusta! Pienimmäinen totesi, että vähän oli kättä täristänyt, mutta kivaa oli ollut. Opekin vahvisti, että hienosti oli kaikilla sujunut ja lapset olivat olleet innoissaan. Reikiin oli sitten vasaroitu puutapit ja lopulta alunen oli hiekkapaperilla hiottu. Ja hienoa kelopuuta olivat saaneet jostain! Tämä isänpäivälahja pääsi heti käyttöön 🙂 Pienimmäinen sai ihailua ja hämmästelyä osaamisestaan kiitoshalien lisäksi. Ope sai ennakkoluulottomuudestaan kymmenen pistettä ja papukaijamerkin!

Teejoulukalenteri itselle, lahjaksi tai tuliaisiksi

Avainsanat

, , , ,

Joulukalentereita on nykyään vaikka minkälaisia. On suklaa-, salmiakki-, kirja-, lelu- ja kuvakalentereita. Olin kyllä nähnyt kahvijoulukalentereita, sellaisia kapselikahvinkeittimiin tarkoitettuja, joissa on joka luukussa yksi kahvikapseli. Näitä teejoulukalentereita on varmasti ollut jo aiemminkin, mutta nyt tänä vuonna bongasin itse ensimmäisen. Sellainen lähti mukaan oitis! Olinkin jo miettinyt jouluisen teen ostamista, nimittäin viime vuonna maistoin palokkalaisen  Ykkösmausteen jouluteetä, jota päätin ostaa tänäkin vuonna, niin hyvää siitä sain. Tänä vuonna tuleekin sitten tuplat eli ostin itselleni teejoulukalenterin ja käyn ostamassa vielä tuota toistakin teetä. Nam! Ja teejoulukalenteri on minusta oiva lahja teen ystävälle 🙂

(Teejoulukalenteri ja Ykkösmausteen tee ovat itse ostettuja)

”Viittiks vähä jeesaa?” ja muita huomioita opinnoista

Avainsanat

, , , , , , ,

Syksy on kääntymässä talveksi ja opinnotkin ovat edenneet. Moni alkusyksystä ihmetyttänyt asia on saanut selityksensä. Ihmettelin itsekseni viime vuosien etnologian graduja lukiessani, että onpa kirjoitustyyli muuttunut. Ero edellisiin, vuosituhannen vaiheessa lukemiini graduihin oli huikea. Nykyiset ehdin jo luokittelemaan mielessäni ”musta tuntuu” -graduiksi, kun niissä niin kovin mietittiin itse kirjoittajaa. Pohdiskelin, että näinkö graduissa huomio onkin kiinnittynyt kirjoittajaan eikä itse aiheeseen. Kirjoitustyyli saattoi olla melkein puhetyylistä. Samoihin aikoihin törmäsin erään gradun aineistopyyntöön. Opiskelija toivoi ihmisten käyvän vastaamassa nettikyselyyn. Hän aloitti kysymällä: ”Viittiks vähä jeesaa?”. Ei kertonut tutkimuksestaan, mihin oppiaineeseen tai mille laitokselle opinnäytetään teki. Yliopiston tunnus sentään näkyi nettilinkissä. No, ihmisten palautteen perusteella jeesaamista kaipaava opiskelija hieman korjasikin pyyntöään. Itse sain siitä esimerkin, jonka mukaisesti ei pidä toimia.

Sekin sai selityksen, että miksi opinnäytetöissä puhutaan niin paljon itsestä (välillä tuntui, että vatvotaan omia tuntemuksia). Nykyään puhutaan paljon itsereflektiosta eli siitä, kuinka tutkija tai tutkielman tekijä suhteutuu omaan tutkimuskenttäänsä. Eräällä tavalla siinä käydään läpi mahdollisisa sidonnaisuuksia, jotka saattavat vaikuttaa loppupäätelmiin. Lisätään siis läpinäkyvyyttä. Tutkimuksen tekijän kannalta tämä on hyvä asia myös siitä näkökulmasta, että jos tutkii itselleen tuttua asiaa, oman paikan määrittely auttaa etäännyttämään tutusta tutkimuskohteesta ja suhtautumaan siihen neutraalisti. Tutkijan paikan määrittelyllä myös opinnäytteen lukijat ja arvioitsijat hahmottavat, mikä on tutkijan suhde tutkittavaan asiaan, ja kuinka tämä vaikuttaa lopputulokseen.

Alkusyksystä perehdyin graduuni liittyvään kirjallisuuteen ja yritin omaksua ja palauttaa mieleen lyhyessä ajassa kaikkea sitä, mikä muille seminaarilaisille saattoi olla tuttua juttua kandidaatin opinnoista. Tutkimussuunnitelman kirjoittaminenkin oli haastavaa, kun en muistanut, että olinko sellaista koskaan aiemmin kirjoittanut. Todennäköisesti kuitenkin olin, en vain muistanut sitä. Sain nykyiseen onneksi hyvin apuja graduohjaajalta ja menihän se suunnitelma sitten läpi. Se tarkoittaa sitä, että pääsen sopimaan haastattelujen ajankohtaa ja toteuttamistapaa. Alkuvuonna siis haastattelen ja kirjoitan ne puhtaaksi. Sitten pääsen aineiston kimppuun. Olen pitänyt gradulle takarajaa, toukokuun loppua. Silloin pitäisi olla valmista. Valmistumisesta itsestään en vielä tiedä, se tapahtuu sitten joskus. Sillä ei ole minun kohdallani kiirettä. Nautiskellaan nyt tästä matkan teosta 🙂

Testissä: Nikkarinvuoka (G, L)

Avainsanat

, , , , ,

Iltapäivälehdessä oli vähän aika sitten artikkeli Anneli Leinon hittireseptiksi nousseesta nikkarinvuoasta. Leino julkaisi tekemästään vuoasta reseptin ja kuvan Facebookin Kotiruokaryhmässä ja päivitys sai suuren suosion. Ja mikä ettei! Itsekin makustelin reseptiä ja totesin sen kivan kuuloiseksi ja etenkin sellaiseksi, joka menisi koko perheelle. Meillä enemmistö pitää selkeistä perusmauista ja siinäpä sitä onkin välillä miettimistä, että miten päin ne perusruoka-aineet tällä kertaa lautaselle asettaisi.

Nikkarinvuoassa perusaineet ovat keitetty peruna, lenkkimakkara ja tomaatti. Niitä sitten ladotaan vuokaan riveittäin ja päälle munakerma/maitoseos. Lopputuloksen voi kruunata vielä juustoraasteella. Ajattelin, että tällä yhdistelmällä ei voi mennä pahasti metsään, eikä niin käynytkään. Hyvin vuoka maistui, joskin pienimmäinen ei tomaateista välittänyt ja sain ne sitten itse syödä. Vuoka menee lounaan tai iltaruuan ohella vaikka iltapalaksi, sillä vaikka se on täyttävää, se on yllättävän kevyttä. Vuoka on uunissa puolisen tuntia, niin sillä aikaa käy vaikka saunassa. Joissain kommenteissa on purpatettu siitä, että onhan noista tähteistä ennenkin tehty ruokaa ja kyllä minun lapsuudessa tehtiin makkaravuokaa ennen kuin makkaraa oli keksittykään, mutta minusta on vain hyvä, että simppeleitä reseptejä nostetaan esille. Vuoan jälkeen muistui nimittäin mieleeni se, ettemme olekaan pitkään aikaan tehneet lämpöisiä voileipiä. Jos joku resepti innostaa ihmisiä kokkailemaan, se on ainoastaan positiivinen asia!

Tein vuoan iltapäivälehdessä olleen ohjeen mukaan. Viipaloin 5-6 keitettyä perunaa, 4 tomaattia ja uunilenkkiä. Ladoin ne vuorotellen vuokaan ja päälle muna-kerma-seoksen. Päälle vähän juustoa – a vot!