Nuotio & Soininen: Sakset tyynyn alla

Avainsanat

, , , , , ,

dav

Sakset tyynyn alla (2018) on toinen osa Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kirjoittamassa dekkarisarjassa, jossa Salome Virta ratkoo taiteeseen liittyviä murhia. Ensimmäisessä osassa Salome ratkoi Albert Edelfeltiin liittyvää rikosta, tässä kirjassa liikutaan Saksassa, Italiassa ja Hollannissa, menneessä ja nykyhetkessä. Omapäinen ja -laatuinen Salome asuu Berliinissä ja potee rahapulaa. Taiteen tekeminen kiinnostaisi, mutta pitäisikö hänen silti hyväksyä jokin arkisempi työ, jotta saisi vuokransa maksettua? Kuviossa hörrää myös miehiä, mutta Salome kiinnostuukin jostain jännittävämmästä ja vaarallisemmasta kuin romantiikka: murhan selvittelystä.

Kirjan takakannesta:

”Salome kuulee yhdenillan ihastukseltaan Antwerpenissa tehdyistä oudoista murhista, joissa uhrin rintaan on isketty saksilla kuva Frederick Elwellin maalauksesta vuodelta 1942. Tapaus vetää Salomea puoleensa magneetin tavoin. Miksi murhaaja on käyttänyt juuri tätä kuvaa? Kuka on Elwellin mallina istunut kaunis nainen?”

Maalauksen (Girl with a Cigarette) tarina on mielenkiintoinen ja kiinnostavasti kuvattu, ja mietin monessa kohtaa, kuinka paljon kirjailijat ovat mielikuvituksellaan täydentäneet tarinaa. Sitä en myöskään tiedä, kumpi kirjailijoista on kirjoittanut historiaosuuden vai ovatko he jakaneet senkin. Veikkaisin, että Pirkko Soininen on kirjoittanut taidehistorialliset osuudet, ja Eppu Nuotio olisi kirjoittanut Salomea. Mutta tämä on nyt täysin arvailua sen perusteella, mitä olen Eppu Nuotion tuotantoa aiemmin lukenut.

Juoni on monipolvinen ja vauhdikaskin. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Antwerpeniin, joka on natsien valloittama, sekä nykyajassa liikutaan useiden maiden alueella. Uskoisin, että kirjaa kirjoitettaessa on ajateltu, että sen voisi lukea itsenäisenä jatko-osana Nainen parvekkeella -tarinalle, mutta ainakin minua häiritsi liikaa selittämättömät viittaukset Salomen menneisyyteen ja sotkuisiin ihmissuhteisiin, etten osannut nauttia kirjasta sellaisenaan. Kun tutustuin Salomeen vain tämän kirjan perusteella, olin hämmentynyt. En saanut mitään otetta Salomesta, enkä hänen motiiveistaan. Minkä ihmeen vuoksi hän yhtäkkiä sinkoaa jonkun murhauutisen luettuaan toiseen maahan? Salomen motiiveja olisi voinut valottaa vähän enemmän. Nyt hän tuntui sinkoilevan kuin sätkyjänis ympäriinsä, enkä lukijana tiennyt miksi. Tekstin perusteella hän vaikutti iältään aikuiselta naiselta, mutta käytös oli irrationaalista, paitsi kirjan loppupuolella, jossa murhan ratkaisuyritys vaikutti koherentimmalta. Eikä siinä mitään, ei minun tarvitse pitää päähenkilöstä, hän saa käyttäytyä niin kuin käyttäytyy, mutta käytös pitää jollain tavalla perustella, jotta sisäinen logiikka toimisi. Nyt se ei toiminut.

Parasta kirjassa olikin historialliset osuudet sekä nykypäivän muut henkilöt, jotka onneksi hieman kehystivät Salomen häröilyä. Juoni sinällään kulki eteenpäin, oli ihan jännittäväkin, ja lopussa langanpäät solmittiin yhteen.

Kirja on Kirsin Kirjanurkan arpajaisvoitto. Terveisiä Kirsille! Kirja jatkaa nyt minulta eteenpäin toiselle dekkarien ystävälle.

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla. 302 sivua. Bazar, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Kirsin Kirjanurkka

Kirsin Book Club

Tuijata

Lumiomena

 

Pirkko Kuusela: Himmelikirja

Avainsanat

, , , , ,

dav

Olen ollut kiinnostunut himmeleistä jo jonkun aikaa. Taisi olla joskus viime talvena, kun innostuin asiasta, mutta kansalaisopiston kurssi oli mennyt aikaa sitten. Pääsin myös ihastelemaan ystävän olkitöitä ja mietin, että kyllä minäkin vielä. Ja niin sitten viime syksynä minäkin. Ilmoittauduin kurssille, jossa minulle vasta kunnolla avautui himmelien mahdollisuudet: perinteiset ja modernit mallit sekä materiaalit variointimahdollisuuksineen. Kun olin asian äärellä ensimmäistä kertaa, aloitin yksinkertaisesta mallista, jonka löysin Pirkko Kuuselan Himmelikirjasta. Mallin nimi on Kiia. Se on yksinkertainen ja kaunis. Mallin valintaa puolsi eräs Kuuselan kirjan parhaista valteista eli mittojen ilmoittaminen: valmis himmeli on noin 46 cm korkea. Ihastuin kovasti muihinkin malleihin, mutta oli oltava järkevä. Meidän pienessä olohuoneessamme yli kolmemetrinen himmeli ei pääsisi oikeuksiinsa. Lisäksi vähän jännitin olkea materiaalina ja päädyin tekemään askartelupilleistä (halkaisija 3 mm).

dav

Vaikka Kiia ei ole kooltaan iso himmeli, jouduin silti pätkimään melkoisen kasan pillejä. Kirjassaan Kuusela antaa mielestäni hyvät ja selkeät ohjeet korsien ja olkien keräämiseen ja käsittelyyn. Oljet pitää karsia lehdistä, niitä pitää liottaa ennen leikkaamista jottei olki halkea, ja taas kuivattaa ennen kokoamista. Kokeilin myös aidon oljen käsittelyä ja se on ihana materiaali. Tein siitä yhden pienen himmelin, mutta toisen kirjan ohjeilla.

Kuusela kertoo myös tarvikkeista: langasta, neulasta, saksista, mitasta ja liimasta. Itse en tarvinnut liimaa, kun ei ollut korjattavaa, mutta muovipillit ovatkin helppo materiaali. Seuraava vaihe on perusneliön kokoaminen, Kiia kun koostuu erikokoisista perusneliöistä. Kuusela esittelee kaksi yleisesti käytettyä tapaa. Täytyy myöntää, että pelkästään kirjan ohjeita katsomalla en tajunnut, kuinka neliö tehdään, mutta kun kurssilla se näytettiin, hoksasin heti. Video toimii varmasti yhtä hyvin kuin ”vierihoito”, joten jos yhdistää kirjan ja jonkun videon, hoksaa tekniikan.

dav

Ylläolevassa on valmiita perusneliöitä. Hieman minua huvitti monissa Himmelikirjan ohjeissa toistuva ohjeistus: ”Kokoa himmeli valmiiksi kuvan osoittamalla tavalla.” Ai niin kuin miten? Voi olla, että minulta vain puuttuu kokemusta askartelusta, sillä ilman käytännön neuvoja ensimmäisen himmelini kokoaminen ei onnistunut ihan tuosta vain. Mutta kun himmelissä on kyse hoksaamisesta ja avaruudellisesta hahmottamisesta, niin kun on kerran hoksannut, miten himmeli kootaan, niin kyllä se siitä sujuu.

Tässä alla on valmis Kiia-himmeli valkoisista askartelupilleistä. Mallikuvan olkihimmeliin oli ripustettu muutama tekokristalli, joka kyllä näytti oikein kauniilta. Mietin kristalleja aikani, mutta sitten muistin säilyttämäni punaiset puuhelmet, jotka ovat peräisin lapsena pitämästäni helminauhasta. Nauha meni joskus rikki, mutta onneksi säilytin helmet. Nyt ne pääsivät uuteen käyttöön.

dav

Pirkko Kuuselan Himmelikirjassa on yli 120 kaunista ohjetta erikokoisiin ja -mallisiin himmeleihin. Himmeli voi olla nauhamainen ja yli kolme metriä korkea, tai se voi olla pikkiriikkinen korvakoru. Kumpiakin näin toteutettavan kurssilla, molemmat todella kauniita. Kuuselan kirjassa on kauniit mallikuvat, joissa himmeli pääsee luonnonvalossa oikeuksiinsa, oli se sitten perinteinen malli, amppeli, kranssi, tähti tai koru. Ohjeet olivat sinällään selkeät, hahmotusvaikeudet olivat varmasti vain tässä päässä ja aloittelijan heikkoutta. Nyt, kun tekniikka on tuttu, osaan myös katsoa mallikuvia siitä näkökulmasta, että kuinkahan tuonkin osaisin toteuttaa.  Ja kuten sanoin, plussaa siitä, että valmiiden himmelien koot on ilmoitettu!

Kirja on kirjastosta lainassa.

Pirkko Kuusela: Himmelikirja. 128 sivua. Moreeni, 2014.

 

 

So long, 2018 – tervetuloa 2019!

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Vuodenvaihde on hyvä ajankohta katsahtaa taaksepäin kuluneeseen vuoteen. Vuosi 2018 on tarjonnut monenlaista: opintoja, gradua, proosan kirjoitusta, kotimaan matkailua, tutustumista uusiin ihmisiin ja uusia mahdollisuuksia. Gradu valmistui alkusyksystä ja sen jälkeen palasin muiden opintojen pariin. Vaikka tuntuu, etten ole koko ajan tehnyt kouluhommia hiki hatussa, olen kuitenkin ihan aikataulussa. Elämällä on tapana tehdä matkanteosta kuoppaista, mutta jos nyt ihan kamalia kuoppia ei tule, pitäisi minun ensi vuonna valmistua. Aika menee niin nopeasti, vastahan minä aloitin opinnot! (Puolitoista vuotta sitten, toim. huom.)

Kotimaassa tuli tehtyä aineistonkeruumatkoja gradua varten, lomamatkoja tein itsekseni ja perheen kanssa. Lomailimme Kainuussa ja takaisin päin ajelimme Nurmeksen Bomban ja Lieksan kautta (vilkutus Ranskaan!). Vierailimme ex tempore taiteilija Eva Ryynäsen ateljeessa Paaterissa. Hieno paikka ja upeita teoksia. Hellekesä vaikutti menoihimme niin, että kävimme yllättävän monessa museossa, kun etsimme viileitä vierailukohteita. Muutenkin tuli tutustuttua Keski-Suomen kohteisiin, mm. Karstulassa kävimme Wanhat Wehkeet -museossa ja Jämsässä Lelumuseo Helminauhassa sekä Hirvikartanossa. Jyväskylässä tuli käytyä Käsityöläismuseossa sekä Suomen Käsityön museossa. Syksyllä kävin itsekseni Helsingissä opintoihin liittyen sekä kavereita tapaamassa Kirjamessuilla ja muuten. Etelä-Savossakin tuli käytyä vuoden mittaan useaan otteeseen, vilkutuksia sinnekin!

Eli hyvä vuosi on takana. Välillä meno tuntuu paarustamiselta eikä näe metsää puilta, mutta talven laelta näkee mukavasti taaksepäin. Huomisen jälkeen vuosi vaihtuu ja voi olla, että omassakin elämässä tulee olemaan muutoksia. Ja kun tulee uusia asioita, joutuu osasta luopumaan. Ensi vuonna pikkuhiljaa hyvästelen tämän blogin ja uusi vuosikymmen (uskomatonta, uusi vuosikymmen!) alkaa uuteen tahtiin. Mutta ennen 2020-lukua nautin vuoden 2018 viimeisistä päivistä, vuoden vaihtumisesta ystävien seurassa ja ennen kaikkea kaikesta siitä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Hyvää uutta vuotta, ystävät!

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Avainsanat

, , , , , , , ,

dav

Maria Turtschaninoff (s. 1977) on Karjaalla asuva kirjailija, joka on tunnettu erityisesti nuorille suunnatusta Punaisen luostarin kronikoita -sarjastaan. Sarjan edelliset osat ovat Naondel (2016) ja Maresi (2014), jolla kirjailija voitti Junior Finlandian. Uusin teos Maresin voima jatkaa ensimmäisestä osasta tutun Maresi-tytön tarinaa. Naondel minulta jäi väliin, mutta Maresin voiman myötä palasin tuttuun maailmaan.

Ensimmäisessä osassa Maresi lähetettiin pikkutyttönä Menosin saarelle Punaiseen luostariin, jonne miehiltä oli pääsy kielletty. Maresi sai siellä koulutusta, jota hän nuoreksi naiseksi kasvettuaan haluaa jakaa omassa kylässään. Hän haluaa perustaa koulun kylän tytöille. Tästä alkaa Maresin voiman tarina. Maresi matkaa takaisin kotiin selkein suunnitelmin. Kun hän vihdoin pääsee perille, ei asiat olekaan niin helppoja kuin hän kuvitteli. Jos hän on kasvanut ja muuttunut, niin ovat myös hänen perheensä ja kylän väki. Kyläläiset eivät olekaan innokkaita laittamaan tyttöjä kouluun, sillä jokaiset kädet ovat tarpeen. Ja mitä tytöt tiedolla tekisivät, he kysyvät, kun kuitenkin perustavat perheen ja ovat siinä kiinni?

Maresin voima on kasvutarina nuoren naisen kypsymisestä aikuisuuteen. Kirja kertoo myös oman voiman löytämisestä. Maresilla on kyky olla yhteydessä Akkaan ja hän kykenee avaamaan kuoleman oven. Kun ahneet vallanpitäjät uhkaavat hänen kotikyläänsä, Maresi joutuu tekemään valinnan, avaako hän oven vai pyrkiikö rauhaan neuvottelun keinoin. Hän oppii päästämään maailman lähelleen ja sitä myöten tulee kokonaiseksi omaksi itsekseen.

Kirja on rakenteeltaan kokoelma Maresin kirjoittamia kirjeitä rakkaaseen luostariinsa. Ensin muoto tuntui hieman hankalalta, kun on tottunut suoraan kerrontaan, mutta kyllä siihen tottui. Ja kirjailija on upottanut suorasti kerrottuja kohtauksia kirjeiden sisään, mikä tuo vaihtelua rytmiin ja antaa miellyttävämmän lukukokemuksen. Turtschaninoff on luonut maailman, josta hän on voinut ammentaa useita kirjoja, ja olen iloinen, että hän palasi Maresin tarinaan. Päähenkilön elämään oli helppo uppoutua ja elää mukana hänen iloissaan, suruissaan, tuskassaan, ahdistuksessaan ja rakkaudessaan, magiasta puhumattakaan. Tarinan lopussa oli helppo iloita siitä vahvasta ja kykenevästä naisesta, jollaiseksi Maresi kasvoi. Kirjan päätös oli mielestäni tyylikäs ja tarina kaareutui kauniisti.

Joitain langanpätkiä jäi auki, kenties tarkoituksella. Saisimmekohan joskus lukea Maresin äidin ja tämän miekan tarinan? Sen tarinan haluaisin lukea.

Suosittelen kirjaa yläkouluikäisistä ylöspäin. Vaikka teos on luokiteltu nuortenkirjoihin, menee se erinomaisesti aikuisillekin.

Kirja on kirjastosta lainassa.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima. Punaisen luostarin kronikoita. 383 sivua. Tammi, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Luetaanko tämä?

Kirsin kirjanurkka

Sekaisin kirjoista

Taikakirjaimet

Tuijata

 

Joulukuu ja joulukalenterit

Avainsanat

, , , , , ,

joulukuu

Tänään on jo kolmas päivä joulukuuta ja English Tea Shop tarjoilee minulle tänään Peppermint Melon -teetä. Vihreässä teessä maistuvat molemmat maut, joskin se meloni olisi uponnut muiden makujen sekaan, ellen olisi lukenut sanaa ”meloni”. Minulla oli myös viime jouluna saman firman teejoulukalenteri ja tykkäsin siitä kovasti. Marketeissa kun kulkee, niin näkee jos jonkinmoista aikuisten kalenteria kosmetiikkakalentereista olutkalentereihin. Ja olenpa nähnyt netissä myös viskikalenterin!

kalenterit

Lapsille on aika perinteisiä malleja. On kuva-, suklaa-, lelu-, hiustarvike- ja (lasten)kosmetiikkakalentereita, vähän jokaiselle ikäryhmälle. Koululaisneidit kaipaavat jo muuta kuin leluja, ja on hyvä, että heillekin on jotain. Ei se joulun odotus ja aattoillan jännitys yhtäkkiä katoa, kun täyttää 10 vuotta. Meillä menee vielä Schleichin heppakalenteri sekä tietenkin suklaakalenteri.

Eilisiltana havahduin siihen, että nyt on jo tosiaan joulukuu. Tänä vuonna teetin taas, onneksi hyvissä ajoin, pienen määrän kuvakortteja. Olen korttiin oikein tyytyväinen. Eilisiltana sitten tajusin, että nehän pitää myös kirjoittaa, hommata joulumerkit ja laittaa postiin 12.12. mennessä, eikä siihen ole enää kuin… 9 päivää! Jokainen perheenäiti tietää, että joulun alla päivät kuluvat pikakelauksella, kun pitää miettiä ja hommata jouluruuat ja -tarvikkeet, pohtia saiko joulupukki lahjatoivekirjeet (tietenkin sai!), olikos koulun joulujuhla minä päivänä, mikä viikonloppu käydään kylässä sukulaisilla, toimittaakohan posti kaikki kuljetukset perille ennen joulua, ja niin edelleen. Onneksi on joulukalenteri, että muistaa sentään mikä päivä on menossa!

Enää 21 luukkua ennen aattoa… Mikähän maku huomenna tulee?

 

Robert Galbraith: Pahan polku

Avainsanat

, , , , ,

0FA8_pahan_polku_kansi.indd

Kuva: Otava.

Robert Galbraithin (a.k.a J. K. Rowlingin) Lontooseen sijoittuvan dekkarisarjan kolmas osa Pahan polku (2015) jatkaa yksityisetsivä Cormoran Striken seikkailuja. Apunaan hänellä on assistentti, kollega/side kick Robin Ellacott, joka on ollut hänen apurinaan kaikissa kolmessa osassa (ensimmäinen on Käen kutsu ja toinen Silkkiäistoukka). Tällä kertaa tapahtumat starttaavat liikkeelle Robinin vastaanottamasta kylmäävästä lähetyksestä: lähetti tuo hänelle Striken toimistolle ihmisen jalan.

Pian käy selville, että Robin on vaarassa. Murhaaja haluaa hänestäkin palasen kokoelmiinsa. Striken täytyy ehtiä murhaajan edelle ja saada tämä kiinni. Tappaja on joku, jonka hän on tuntenut, kenties pidättänyt entisessä työssään, mutta kuka? Hän alkaa selvittää ilmeisimpiä vaihtoehtoja. Robin auttaa kielloista huolimatta, sillä hänen yksityiselämässään kuohuu – haluaako hän naimisiin vai ei?

Romaanin rakenne toistaa edellisistä tarinoista tuttua kaavaa. Rikoksia pohditaan enemmän älyllisesti, sillä Strikesta ei jalkapuolena ole massiivisiin takaa-ajokohtauksiin. Älyllisyys on ehdottomasti plussaa. Juonikuviokin toimii sinänsä, mutta hieman tulee olo, että tämä on jo nähty. Siksi huomio kiinnittyy enemmän Striken ja Robinin välisen suhteen kehittelyyn, mistä tulee ristiriitainen olo, sillä minunhan pitäisi lukea dekkaria eikä ihmissuhdekirjaa. Niin siinä kuitenkin vain kävi, päähenkilöiden suhde oli mielenkiintoisempi kuin rikoksen ratkaisu. Sinänsä kyseessä on ihan kelpo, toimiva dekkari, mutta sarja alkaa toistaa itseään.

Suosittelen dekkarinälkään, jos ruokahalua ei irtonaiset ruumiinosat vie.

Kirja on kirjaston kirja.

Robert Galbraith: Pahan polku. 423 sivua. Otava, 2015.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Kirsin kirjanurkka

Amman lukuhetki

Todella vaiheessa

Runeberg-jäätikkö ja muita Tulimaan ihmeitä

Avainsanat

, , , , , , ,

kartta

Kirjoittamisen taustatyön yhteydessä törmää usein asioihin, jotka inspiroivat uusia aiheita. Tällä kertaa lainasin kirjastosta Väinö Auerin (1895-1981) teoksen Tulimaata tutkimassa. Kuvia ja kuvauksia suomalaisen Tulimaa-retkikunnan matkoilta Tulimaassa ja Patagoniassa vuodelta 1929. Auerin retkikuntaan kuuluivat hänen lisäksi geologi, tri E. H. Kranck, kasvitieteilijä, Pohjois-Suomen Laidun- ja Nurmiviljely-yhdistyksen johtaja Heikki Roivainen ja assistentti, ylioppilas Esa Hyyppä. Miehet tekivät tutkimusretken Argentiinaan, Tulimaahan ja Patagoniaan, vuosina 1928-1929, ja Auer kirjoitti laajan matkaraportin kirjan muotoon.

Retkikunta löysi ja kartoitti vuonoja, joille he antoivat suomalaisia nimiä, kuten Fjordo Finlandia, Runeberg-jäätikkö ja Relander-jäätikkö. Näistä nimistä en ollut koskaan kuullutkaan, toki siitä hyvästä syystä, että niitä ei hyväksytty virallisiksi nimiksi (paitsi Fjordo Finlandian ja Fjordo Auerin vuonna 2007), mutta lukiessani niistä ne jäivät kutkuttelemaan mielen perukoille.

retkikunta

Teoksessa on paljon sellaista seikkailun makua, joka olisi varmasti lapsena kiehtonut minua. Tutkimusmatkailijan elämä/työ lienee ollut monen lapsen haave! Auer osasi kirjoittaa raporttinsa tavalla, joka ei pölise akateemista jargonia:

Teltta pystytettiin jälleen metsän reunaan. Hyyppä vetäytyi makuusäkkiinsä hyvissä ajoin, mutta Roivainen, joka ei viimeisiin vuorokausiin ollut paljoakaan nukkunut, työskenteli filmiensä kimpussa aamuun klo 3:een. Silloin minä kuivattelin nuotion loimussa märkää makuusäkkiäni, jonka paksu huopasisus ei ottanut millään kuivuakseen. Ei siis auttanut muu kuin ottaa vastaan kylmä ja puistattava yö ilman lämpimiä peitteitä.

Mutta muuttui sekin yö vähitellen aamuksi, ja retkikunta varustautui matkalle kohti uutta kiintokohtaa, josta voisimme jälleen edetä syvälle etelämaahan. Kun Roivainen oli filmannut lampaankeritsemistä estansiassa, olimme jälleen valmiit nousemaan satulaan.

Joitain tekstin kohtia oli nykysilmin hankalaa lukea, sen verran ”aikansa lapsi” vuonna 1929 kirjoitettu teos on, mutta se on suhteutettava aikaansa.

Esineenä teos on hieno ja sen tekemiseen on selvästi nähty vaivaa. Mukana on paljon valokuvia ja pari karttaa retkikunnan reitistä:

kartta2

Kirjastolaitos toimii mahtavasti ja tämänkin kirjan sain lainaani Joutsan kirjastosta seutuvarauksella. Alunperin kirja on leiman mukaan kuulunut Pärnäkosken piirikirjastolle ja on sitä jotkut muutkin joskus lainanneet:

kirjasto

Huokaus. Muistan keltaisen, pahvisen ensimmäisen kirjastokorttini, jonka numeron napakka kirjastontäti kirjoitti lainauskorttiin, jonka sujautti kirjan liepeeseen. Se ei ollut ihan Tulimaa-retkikunnan aikaa, mutta muutama vuosikymmen sitten kuitenkin. Maailma ei ollut 1920-luvulla ihan yhtä helposti saavutettavissa kuin nykyään, mutta silloin sentään oli vielä jotain löydettävää. Nykyään uusia löytöjä taitaa tulla hyvin harvoin vastaan.

Ehkä mielikuvituksessa?

Terhi Tarkiainen: Pure mua

Avainsanat

, , , , , , , , , , , ,

Tarkiainen_PureMua_P_Final.indd

Kuvan copyright Tammi

Terhi Tarkiainen (s. 1977) on syksyn esikoiskirjailija teoksellaan Pure mua, joka on taatusti erilainen vampyyritarina paristakin syystä: ensinnäkin se kertoo suomalaisista vampyyreista ja toisekseen vampyyreihin yhdistyy vuoden 1918 sisällissota. Tyyli on chick lit eli huumorin sävyttämä, kepeästi kerrottu nuoren naisen kasvutarina. Kepeän kerronnan ja hirtehishuumorin ei kuitenkaan kannata antaa hämätä, sillä teoksessa on vakaviakin teemoja, kuten ihmisoikeudet, seksuaalinen hyväksikäyttö ja sodan traumat.

Kirjan päähenkilö on 30 vuotta täyttävä Anna, jonka synttäriviikonloppu saa vallan paranormaalit käänteet, kun eliittivanhemmat hankkivat hänelle lahjaksi vampyyrin, jonka avulla tyttö saisi eloa vällyjen väliin ja sitä kautta uutta verta pölyiseen ikigraduunsa. Päämääränä olisi tietenkin saada Anna kunniallisesti naimisiin kelvon vävyehdokkaan kanssa. Mutta niinhän siinä käy, kuten usein vanhempien hyväätarkoittavien tempausten kanssa, että päälaelleen menee. Annan elämä muuttuu, kyllä, mutta ei sellaiseksi kuin mamma och pappa önskar.

Kirjailija pääsee teoksessaan esittelemään humoristin kykyjään ja kirjailijanlahjojaan. Tarina on vetävästi (verevästi?) kerrottu. Itselläni ei ollut kummempia ennakko-oletuksia, sillä en ole juurikaan tutustunut vampyyrigenreen lukuunottamatta vanhoja mustavalkoisia ja 90-luvun Bram Stokerin leffoja lukuunottamatta. Kirjan alkuosa menikin hieman ihmetellessä, mutta luvussa 18 tarina mielestäni hyrähti kunnolla käyntiin.

Olin kuuntelemassa Jyväskylässä Lokacon-tapahtumassa lokakuussa, kun Anne Leinonen haastatteli Terhi Tarkiaista ja Marko Hautalaa kauhunkirjoittamisesta. Tarkiainen kertoi kirjoittamistyylistään, että hän näköjään kirjoittaa joka luvun loppuun ”cliffhangerin” eli koukun, jolla lukija saadaan lukemaan seuraavakin luku. Tämä kyllä näkyi teoksessa ja hyvällä tavalla. Tarina on juonivetoinen ja jännityksen ylläpitämiseen tarvitaankin koukkuja. Tässä tarinassa vauhtia ja käänteitä riitti loppuun saakka, lopussa oli vielä lukijan palkitseva yllätys.

Aineksia tarinassa olisi vaikka kolmeen kirjaan, mutta kirjoittajan pulppuavasta tyylistä ounastelen, ettei hän niin sanotusti tyhjentänyt pajatsoa tähän kirjaan. Huumoria ja letkautuksia oli riittämiin, ehkä niinkin paljon, että se vakavampi sanoma jäi hieman niiden peittoon. Tarkkaa genreä en osaa teokselle sanoa, mutta ei se taida olla tarpeenkaan. Pure mua taitaa olla niitä kirjoja, jotka väistävät luokittelua. Viihdyttävä se ehdottomasti on ja koukuttava. Kunhan tarina pääsi käyntiin, minunkin oli vaikea laskea sitä käsistäni ja käydä ajoissa nukkumaan.

Suosittelen kirjaa vampyyritarinoiden ja paranormaalin romantiikan ystäville. Miljöön ei kannata antaa hämätä, pääkaupunkiseutu näyttäytyy tämän jälkeen uskottavana vampyyriseutuna!

Kirja on arvostelukappale.

Terhi Tarkiainen: Pure mua. 403 sivua. Tammi, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Siniset helmet

Vinttikammarin ikkunasta

Kirjojen pyörteissä

Harri István Mäki: Zombikirja

Avainsanat

, , , , ,

zombi

Harri István Mäki (s. 1968) on pitkän linjan lasten- ja nuortenkirjailija ja -kuvittaja, myös sanataide- ja teatteriohjaaja. Tänä syksynä häneltä on ilmestynyt Zombikirja (Haamu), joka on samaa sarjaa Mörkökirjan (myös Haamun, täällä arvio siitä) kanssa. Molemmat siis lastenkirjoja, joissa näitä joskus pelottaviltakin tuntuvia otuksia lähestytään lapsille sopivan huumorin keinoin.

Torilla Tuulia törmäsi jäsenkorjaaja Tenho Tekoniveleen. Tenho oli höyrypunkista innostunut zombi, joka osasi rakentaa ruumiinosia. Jos joltakin zombilta putosi vaikkapa käsivarsi, Tenho osasi rakentaa sille uuden entistä ehomman. Nyt se kantoi sylissään kasaa erilaisia jalkoja. (Zombikirja, s. 43)

Mörkökirjaa meillä on luettu moneen kertaan, se oli selvä hitti. Sitä on ostettu myös lahjaksi lapsille, joiden mörköhermoon uskon tarinoiden osuvan. Ajattelin samoin käyvän myös Zombikirjan kohdalla, sillä kirjailija on onnistunut taas tekemään hirviöistä jotenkin ällön hellyttäviä. Luuviulu-niminen zombi ei meinaa millään onnistua lihomaan, Kolmijalalla on tolkuton kiire ja hoppu, kunnes se tapaa verkkaisamman Veera Verkasveren, eikä Hajamieli muista oikein yhtään mitään, kun oli aikoinaan pudottanut juuri sen aivopuoliskon, jossa muisti sijaitsi. Että vallan zombimaisia ongelmia näillä Zombilandian hirvityksillä!

Tuntuu, että Harri István Mäki pääsee Zombikirjassa irrottelemaan (!) enemmän kuin Mörkökirjassa. Mörkökirjaa voi lukea pienemmällekin lapselle, kuvituskaan ei varmasti yöunia vie. Zombikirjaa voisi suositella alakoulua aloitteleville pojille, joilta irtoaa varmaan parhaat naurut vihreistä zombipieruista. Meillä kävi niin, että eppuluokkalainen katsahti kerran Zombikirjan kuvitusta ja sen jälkeen se piti laittaa pois. Ei auttanut äidin vakuuttelut siitä, että tarinat ovat yhtä epäpelottavia kuin Mörkökirjassa. Joten äiti sai lukea zombeista ihan issekseen 😀 Noh, minusta tarinat ovat sinänsä kilttejä, huumoria otetaan irti lähinnä vahingossa putoilevista varpaista, nenäräkäteestä sun muista ihanuuksista. Hauskoja pikku tarinoita, juuri sopivan pituisia illalla tai itse luettavaksi zombien ystäville, jotka eivät pelästy tarinoita hurjempia piirroksia!

Suosittelen pukinkonttiin tai synttärilahjaksi alakoululaisille zombihuumorin ystäville. (Lupaan, että vanhemmatkin uskaltavat lukea.)

Kirja on arvostelukappale.

Harri István Mäki: Zombikirja. 125 sivua. Haamu, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Kirjan vuoksi

Joukon kirjablogi

 

Syksystä talveen

Avainsanat

, , , , , , ,

juna

Tänä vuonna pitkästä aikaa kävin Helsingin kirjamessuilla. Torstaiaamu valkeni lumettomana, mutta jo kahdeksan aikaan aamulla alkoi Jyväskylässä tupruttaa lunta. Tunnin päästä valkoista tuli taivaalta solkenaan ja oli otettava järki käteen. Kesärenkailla ei todellakaan pääsisi juna-asemalle, joten taksi tuli hakemaan kotipihasta. Kiirettä ei olisi ollut, sillä juna oli jo saapuessaan myöhässä. Muuten matka sujui mallikkaasti ja Helsinkiin saavuttiin ajallaan.

Minulla oli muutama tunti aikaa olla messuilla. Tutustuin muutamaan osastoon ja ostin tuliaiset sekä kävin syömässä. Messuilla oli siihen aikaan ruhtinaallisen väljää, ei tarvinnut juurikaan jonotella!

tatupatu

Kävin kuuntelemassa mm. Salla Simukkaa ja Maria Turtschaninoffia.  Hyvä, että sattumalta bongasin heidät keskustelemassa lavalla, sillä jätin repun kanssa narikkaan muistiinpanoni tärpeistä ja suunnitelmat menivät uusiksi. No, mainiosti meni näinkin. Sitten kävin morjestamassa Stresa Kustannuksen väkeä. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa ja pääsin tutustumaan kustantamon uutuusteoksiin.

Ennen kotimatkaa ehdin käydä myös Karjalatalolla viemässä graduaineistoni, tavata ystäviä sekä tehdä pienet ostokset. Tällaisen hienon heijastimen ostin Karjalatalon SieMie-kaupasta (kuva on itse ottamani, vaikka ensisijaisesti tarkoitin sen gradublogiini kuvitukseksi):

heijastin

Matkasta jäi hyvä mieli ja olihan se kiva miniloma arjesta. Kesäajasta on siirrytty talviaikaan ja omat ajatukset pitäisi kääntää takaisin opintojen pariin. Olen edennyt yli puolenvälin ja nyt vaan pitäisi keskittyä esseiden kirjoittamiseen. Piristysruiskeena toimii luovan kirjoittamisen kurssi, jolle ilmoittauduin palkintona gradun valmistumisesta. Lyriikkaosuus päättyi pienryhmätyöpajaan viime viikolla ja vaikken ensisijaisesti pidä itseäni runoilijana, sain kannustavaa palautetta. Huomenna alkaa proosan osuus ja se on sitten proosaa loppuvuosi, kun on monta tekstiä työn alla (olin muuten Marko Hautalan vetämällä kauhun kirjoittamisen kurssilla kuun puolivälissä, siitäkin syntyi yksi teksti!). Lisäksi minulla taitaa olla uusi kirjekaveri, jonka kanssa voi keskustella lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja saada hyviä lukuvinkkejä 🙂 Talvi saa nyt saapua, sillä nyt on paljon lukemista ja kirjoittamista, akateemista ja muuta!