Terhi Tarkiainen: Pure mua

Avainsanat

, , , , , , , , , , , ,

Tarkiainen_PureMua_P_Final.indd

Kuvan copyright Tammi

Terhi Tarkiainen (s. 1977) on syksyn esikoiskirjailija teoksellaan Pure mua, joka on taatusti erilainen vampyyritarina paristakin syystä: ensinnäkin se kertoo suomalaisista vampyyreista ja toisekseen vampyyreihin yhdistyy vuoden 1918 sisällissota. Tyyli on chick lit eli huumorin sävyttämä, kepeästi kerrottu nuoren naisen kasvutarina. Kepeän kerronnan ja hirtehishuumorin ei kuitenkaan kannata antaa hämätä, sillä teoksessa on vakaviakin teemoja, kuten ihmisoikeudet, seksuaalinen hyväksikäyttö ja sodan traumat.

Kirjan päähenkilö on 30 vuotta täyttävä Anna, jonka synttäriviikonloppu saa vallan paranormaalit käänteet, kun eliittivanhemmat hankkivat hänelle lahjaksi vampyyrin, jonka avulla tyttö saisi eloa vällyjen väliin ja sitä kautta uutta verta pölyiseen ikigraduunsa. Päämääränä olisi tietenkin saada Anna kunniallisesti naimisiin kelvon vävyehdokkaan kanssa. Mutta niinhän siinä käy, kuten usein vanhempien hyväätarkoittavien tempausten kanssa, että päälaelleen menee. Annan elämä muuttuu, kyllä, mutta ei sellaiseksi kuin mamma och pappa önskar.

Kirjailija pääsee teoksessaan esittelemään humoristin kykyjään ja kirjailijanlahjojaan. Tarina on vetävästi (verevästi?) kerrottu. Itselläni ei ollut kummempia ennakko-oletuksia, sillä en ole juurikaan tutustunut vampyyrigenreen lukuunottamatta vanhoja mustavalkoisia ja 90-luvun Bram Stokerin leffoja lukuunottamatta. Kirjan alkuosa menikin hieman ihmetellessä, mutta luvussa 18 tarina mielestäni hyrähti kunnolla käyntiin.

Olin kuuntelemassa Jyväskylässä Lokacon-tapahtumassa lokakuussa, kun Anne Leinonen haastatteli Terhi Tarkiaista ja Marko Hautalaa kauhunkirjoittamisesta. Tarkiainen kertoi kirjoittamistyylistään, että hän näköjään kirjoittaa joka luvun loppuun ”cliffhangerin” eli koukun, jolla lukija saadaan lukemaan seuraavakin luku. Tämä kyllä näkyi teoksessa ja hyvällä tavalla. Tarina on juonivetoinen ja jännityksen ylläpitämiseen tarvitaankin koukkuja. Tässä tarinassa vauhtia ja käänteitä riitti loppuun saakka, lopussa oli vielä lukijan palkitseva yllätys.

Aineksia tarinassa olisi vaikka kolmeen kirjaan, mutta kirjoittajan pulppuavasta tyylistä ounastelen, ettei hän niin sanotusti tyhjentänyt pajatsoa tähän kirjaan. Huumoria ja letkautuksia oli riittämiin, ehkä niinkin paljon, että se vakavampi sanoma jäi hieman niiden peittoon. Tarkkaa genreä en osaa teokselle sanoa, mutta ei se taida olla tarpeenkaan. Pure mua taitaa olla niitä kirjoja, jotka väistävät luokittelua. Viihdyttävä se ehdottomasti on ja koukuttava. Kunhan tarina pääsi käyntiin, minunkin oli vaikea laskea sitä käsistäni ja käydä ajoissa nukkumaan.

Suosittelen kirjaa vampyyritarinoiden ja paranormaalin romantiikan ystäville. Miljöön ei kannata antaa hämätä, pääkaupunkiseutu näyttäytyy tämän jälkeen uskottavana vampyyriseutuna!

Kirja on arvostelukappale.

Terhi Tarkiainen: Pure mua. 403 sivua. Tammi, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Siniset helmet

Vinttikammarin ikkunasta

Kirjojen pyörteissä

Harri István Mäki: Zombikirja

Avainsanat

, , , , ,

zombi

Harri István Mäki (s. 1968) on pitkän linjan lasten- ja nuortenkirjailija ja -kuvittaja, myös sanataide- ja teatteriohjaaja. Tänä syksynä häneltä on ilmestynyt Zombikirja (Haamu), joka on samaa sarjaa Mörkökirjan (myös Haamun, täällä arvio siitä) kanssa. Molemmat siis lastenkirjoja, joissa näitä joskus pelottaviltakin tuntuvia otuksia lähestytään lapsille sopivan huumorin keinoin.

Torilla Tuulia törmäsi jäsenkorjaaja Tenho Tekoniveleen. Tenho oli höyrypunkista innostunut zombi, joka osasi rakentaa ruumiinosia. Jos joltakin zombilta putosi vaikkapa käsivarsi, Tenho osasi rakentaa sille uuden entistä ehomman. Nyt se kantoi sylissään kasaa erilaisia jalkoja. (Zombikirja, s. 43)

Mörkökirjaa meillä on luettu moneen kertaan, se oli selvä hitti. Sitä on ostettu myös lahjaksi lapsille, joiden mörköhermoon uskon tarinoiden osuvan. Ajattelin samoin käyvän myös Zombikirjan kohdalla, sillä kirjailija on onnistunut taas tekemään hirviöistä jotenkin ällön hellyttäviä. Luuviulu-niminen zombi ei meinaa millään onnistua lihomaan, Kolmijalalla on tolkuton kiire ja hoppu, kunnes se tapaa verkkaisamman Veera Verkasveren, eikä Hajamieli muista oikein yhtään mitään, kun oli aikoinaan pudottanut juuri sen aivopuoliskon, jossa muisti sijaitsi. Että vallan zombimaisia ongelmia näillä Zombilandian hirvityksillä!

Tuntuu, että Harri István Mäki pääsee Zombikirjassa irrottelemaan (!) enemmän kuin Mörkökirjassa. Mörkökirjaa voi lukea pienemmällekin lapselle, kuvituskaan ei varmasti yöunia vie. Zombikirjaa voisi suositella alakoulua aloitteleville pojille, joilta irtoaa varmaan parhaat naurut vihreistä zombipieruista. Meillä kävi niin, että eppuluokkalainen katsahti kerran Zombikirjan kuvitusta ja sen jälkeen se piti laittaa pois. Ei auttanut äidin vakuuttelut siitä, että tarinat ovat yhtä epäpelottavia kuin Mörkökirjassa. Joten äiti sai lukea zombeista ihan issekseen 😀 Noh, minusta tarinat ovat sinänsä kilttejä, huumoria otetaan irti lähinnä vahingossa putoilevista varpaista, nenäräkäteestä sun muista ihanuuksista. Hauskoja pikku tarinoita, juuri sopivan pituisia illalla tai itse luettavaksi zombien ystäville, jotka eivät pelästy tarinoita hurjempia piirroksia!

Suosittelen pukinkonttiin tai synttärilahjaksi alakoululaisille zombihuumorin ystäville. (Lupaan, että vanhemmatkin uskaltavat lukea.)

Kirja on arvostelukappale.

Harri István Mäki: Zombikirja. 125 sivua. Haamu, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Kirjan vuoksi

Joukon kirjablogi

 

Syksystä talveen

Avainsanat

, , , , , , ,

juna

Tänä vuonna pitkästä aikaa kävin Helsingin kirjamessuilla. Torstaiaamu valkeni lumettomana, mutta jo kahdeksan aikaan aamulla alkoi Jyväskylässä tupruttaa lunta. Tunnin päästä valkoista tuli taivaalta solkenaan ja oli otettava järki käteen. Kesärenkailla ei todellakaan pääsisi juna-asemalle, joten taksi tuli hakemaan kotipihasta. Kiirettä ei olisi ollut, sillä juna oli jo saapuessaan myöhässä. Muuten matka sujui mallikkaasti ja Helsinkiin saavuttiin ajallaan.

Minulla oli muutama tunti aikaa olla messuilla. Tutustuin muutamaan osastoon ja ostin tuliaiset sekä kävin syömässä. Messuilla oli siihen aikaan ruhtinaallisen väljää, ei tarvinnut juurikaan jonotella!

tatupatu

Kävin kuuntelemassa mm. Salla Simukkaa ja Maria Turtschaninoffia.  Hyvä, että sattumalta bongasin heidät keskustelemassa lavalla, sillä jätin repun kanssa narikkaan muistiinpanoni tärpeistä ja suunnitelmat menivät uusiksi. No, mainiosti meni näinkin. Sitten kävin morjestamassa Stresa Kustannuksen väkeä. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa ja pääsin tutustumaan kustantamon uutuusteoksiin.

Ennen kotimatkaa ehdin käydä myös Karjalatalolla viemässä graduaineistoni, tavata ystäviä sekä tehdä pienet ostokset. Tällaisen hienon heijastimen ostin Karjalatalon SieMie-kaupasta (kuva on itse ottamani, vaikka ensisijaisesti tarkoitin sen gradublogiini kuvitukseksi):

heijastin

Matkasta jäi hyvä mieli ja olihan se kiva miniloma arjesta. Kesäajasta on siirrytty talviaikaan ja omat ajatukset pitäisi kääntää takaisin opintojen pariin. Olen edennyt yli puolenvälin ja nyt vaan pitäisi keskittyä esseiden kirjoittamiseen. Piristysruiskeena toimii luovan kirjoittamisen kurssi, jolle ilmoittauduin palkintona gradun valmistumisesta. Lyriikkaosuus päättyi pienryhmätyöpajaan viime viikolla ja vaikken ensisijaisesti pidä itseäni runoilijana, sain kannustavaa palautetta. Huomenna alkaa proosan osuus ja se on sitten proosaa loppuvuosi, kun on monta tekstiä työn alla (olin muuten Marko Hautalan vetämällä kauhun kirjoittamisen kurssilla kuun puolivälissä, siitäkin syntyi yksi teksti!). Lisäksi minulla taitaa olla uusi kirjekaveri, jonka kanssa voi keskustella lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja saada hyviä lukuvinkkejä 🙂 Talvi saa nyt saapua, sillä nyt on paljon lukemista ja kirjoittamista, akateemista ja muuta!

 

Ilkka Auer: Domowik

Avainsanat

, , , , , ,

domowik

(Kuva on Haamun sivuilta.)

No nyt! Kirjailija Ilkka Auerin äskettäin ilmestynyt romaani Domowik on sadunomaista fantasiaa parhaimmillaan. Se on nuorille suunnattu, mutta taianomainen maailma ja joulun tunnelma uppoaa kyllä aikuiseenkin: ”Et ole koskaan liian vanha saduille.” Kirjailija on tehnyt teoksestaan trailerin, joka mielestäni kuvastaa hyvin kirjan lämmintä tunnelmaa ja visuaalista maailmaa.

Kirjassa seitsemäsluokkalainen Wilma perheineen saa yllättävän perinnön isosedältään ja perheellä on muutto edessä. Raaseporin linnan naapurustossa sijaitseva Hästebäckin kartano tuntuu odottaneen Wilmaa ja talo herääkin eloon uusien asukkaita myötä. Wilma alkaa ratkoa isosedän jättämiä vihjeitä ja talo ympäristöineen alkaa paljastaa salaisuuksiaan. Jouluun on enää kaksi päivää aikaa ja Wilma joutuu kohtaamaan myös synkkiä ja pelottaviakin salaisuuksia. Onneksi Domowik-kotihenki ja muut ystävät auttavat.

Ilkka Auer on luonut tarinan, jossa tavallinen maailma elää rinnakkain satumaailman kanssa, on salaisuuksia täynnä oleva vanha kartano henkineen ja aaveineen, on kaveriporukka, joka leikkii ja käy eväsretkillä (tottakai!) linnanraunioissa (jep!), on synkkä ja pelottava vastus, ja tietenkin joulu, jonka tunnelma on kuin Harry Potterin suuren juhlasalin juhlista. Auer on konkari fantasian kirjoittajana ja hänen taitonsa pääsevät romaanissa hyvin esiin. Maailma on herkullinen ja visuaalinen, Wilma sopivan peloton päähenkilö ja tarina vetää hyvin.

Lämmin suositus joko joulun odotukseen tai lahjaksi muuten vain! Kirja sopii monenikäisille, eniten ehkä alakoulu-yläkoulu -akselille. Jos uskaltaa lukea Harry Potteria, uskaltaa varmasti tätäkin 🙂

Kirja on arvostelukappale.

Ilkka Auer: Domowik. 262 sivua. Haamu, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Kirjahullun päiväkirja

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia

Avainsanat

, , , ,

WP_20180927_11_57_54_Pro

En muista, mistä bongasin tämän kirjan. Kirjan nimi ja kansi viehättivät. Ketäpä ei kiinnostaisi tarina pariisilaisesta kirjakahvilasta? Agnès Martin-Lugandin romaani sijoittuu kuitenkin enimmäkseen Irlantiin, eikä tarina sisällä onnellisia ihmisiä. Kahvia juodaan ja tupakkaa poltetaan paljon, on surua ja draamaa. Keskiössä on perheensä menettäneen Dianen toipuminen ja vahvistuminen. Ranskalainen kirjailija (s. 1979) on kirjoittanut tämän esikoisromaaninsa lisäksi viisi muutakin kirjaa. Esikoisensa Martin-Lugand julkaisi ensin omakustanteena, jonka jälkeen se nousi kirjabloggareiden suosikiksi ja pääsi kustantamon listoille.

Kirja on nopealukuinen, taisin lukaista sen 2-3 tunnissa. Se on juonivetoista, romanttista viihdettä, joka sisältää paljon dialogia. Henkilöhahmot ovat aika yksiulotteisia, eikä heihin oikein päässyt kiinni. Mietinkin, että kun kirja on julkaistu ensin omakustanteena, onkohan kirjailijalla ollut kustannustoimittajaa apunaan? En osaa sanoa, olisiko kirjasta tullut parempi, jos kustannustoimittaja olisi ehdottanut joidenkin kohtausten syventämistä tai rytmin paikoittaista rauhoittamista. Ehkä. Plussaa annan siitä, että loppuratkaisu ei ollut ihan arvattavissa.

Kirja on kirjaston kirja. Jyväskylässä teokseen oli yllättävän monta varausta ja niin on varmasti muissakin kirjastoissa. Eli suosittu tuntuu olevan.

Agnès Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. 218 sivua. Bazar, 2018.

Kirjasta on kirjoitettu myös mm. näissä blogeissa:

Kirja vieköön!

Leena Lumi

Kirjasähkökäyrä

Järjellä ja tunteella

Kirjojen kuisketta

Kirjakaapinkummitus

 

Stephen King: Kirjoittamisesta

Avainsanat

, , , , ,

king

Stephen King (s. 1947) on amerikkalainen kirjailija, joka on tunnettu erityisesti kauhuromaaneistaan. Hän on kirjoittanut myös mm. novelleja ja esseitä, ja niiden lisäksi vuonna 2000 asiaproosateoksen Kirjoittamisesta. Muistelmia leipätyöstä. Kuten teoksen nimikin kertoo, kyse ei ole varsinaisesta kirjoittamisoppikirjasta. Elämän- ja kirjoittajankaarensa läpikäymisen ohella King, jolla on akateeminen pätevyys opettajan työhön, on onnistunut ujuttamaan kirjaansa mittavan määrän neuvoja. Kokenut opettaja tietää, miten neuvot tarjoillaan: ohimennen ja niin, etteivät ne tunnu opetuksilta. King ei missään vaiheessa käske kirjoittamaan niin tai näin, vaan toteaa, että ”tämä toimi minulla, voit kokeilla sitä, jos haluat tai jos oma tie vaikuttaa paremmalta vaihtoehdolta, kulje ihmeessä sitä”. Kun miljoonia teoksia myynyt kirjailija kertoo, kuinka hän on päässyt siihen mihin on päässyt, kannattaa kallistaa korvaansa. Jotain King on tehnyt matkan varrella oikein, ja ehkä juuri sinä saatat päästä samaan.

Mitä se sitten vaatii? Ainakin paljon työtä. On luettava paljon ja kirjoitettava sitäkin enemmän. On otettava opiksi hylkäyskirjeistä. King aikanaan löi huoneensa seinään naulan, johon keihästi saamansa hylkäykset. Mitä enemmän naula notkui, sitä ahkerammin hän kirjoitti. Vähitellen hän alkoi saada novellejaan läpi lehdissä. Läpimurtoromaaninsa Carrien hän kirjoitti asuntovaunuun kyhätyssä kirjoitussopessa. Tähän tiivistyy ajatus: kirjoita paljon. Ei väliä missä kirjoitat, kunhan kirjoitat.

Lue paljon –ohjeeseen sisältyy huomio siitä, että muiden tekstejä lukemalla oppii paljon. Ihailemastaan kirjoitustyylistä voi poimia omaan kirjoittamiseen soveltuvat asiat. Ei kuitenkaan kannata kopioida tai kirjoittaa euron kuvat silmissä, vaan keskittyä olemaan rehellinen. Lukijat tunnistavat aidon tekstin.

King kirjoittaa myös editoimisen tärkeydestä. Kill your darlings, kuten Hemingway sanoi. Hän neuvoo lepuuttamaan valmista käsikirjoitusta niin kauan, että kirjoittaja on saanut etäännytettyä itsensä tekstistään. Silloin on helpompi editoida.

Kirjoittamisen vaikeuden kirjailija koki itse jäädessään auton alle ja kuntoutuessaan onnettomuudesta. Kroppa kuntoutui tuskallisen fysioterapian avulla, mutta mieltä auttoi työn jatkaminen, vaikka se tervanjuonnilta aluksi tuntuikin. King oli menettänyt flown. Kun ei ollut vaihtoehtoja, hän jatkoi työläästi kirjoittamista. Pikkuhiljaa sanat alkoivat taas virrata. Kokemuksestaan kertomalla King näytti, ei kertonut, että kirjoittaminen sujuu vain kirjoittamalla. Kirjat eivät synny odottamalla inspiraatiota ja täydellisen rikkomatonta hetkeä vaan työskentelemällä. Noh, harva pystyy Kingin kirjoitusvauhtiin, jossa käsikirjoituksen ensimmäinen versio on valmis kolmessa kuukaudessa, mutta käsikirjoitus kuitenkin lopulta valmistuu, kun sitkeästi kirjoittaa tarinaa eteenpäin.

Kingin kirjasta ei voi puhua varsinaisena kirjoittamisen oppikirjana, koska siinä ei ole tehtäviä. Sieltä voi kuitenkin poimia kirjoittajan arjen realismin ohella kannustusta ja neuvoja. King kirjoittaa kirjassaan saaneensa parhaan oppitunnin aikanaan paikallislehden toimituksessa, kun hänen kirjoittamansa juttu oli hänen nähden editoitu. Suomeksi sanottuna: punakynätty. Teoksensa lopuksi King laittaa hyvän kiertämään: hän on liittänyt mukaan pätkän kirjoittamaansa raakatekstiä ja saman tekstin korjauksineen ja selityksineen, miksi hän oli tehnyt korjaukset. Minusta tämä toimii kirjoittamisen opetuksessa ehdottomasti paremmin kuin tehtävät. Eli King pedagogina onnistui kuitenkin opettamaan, kuten romaaneissaan pääsee yllättämään lukijansa. Ammattilainen mikä ammattilainen.

Kirja sopii oikein hyvin aloittelevalle kirjoittajalle ja kirjailijuudesta haaveilevalle, mutta kokenutkin kirjoittaja ammentaa siitä varmennusta omalle työlleen. Luin teoksen ensimmäisen kerran englanniksi pian sen ilmestyttyä (lainasin sen mikkeliläiselle tuttavalleni, joka ei sitä koskaan palauttanut. Oppi tuli siitäkin: älä lainaa kirjojasi. Kaikki eivät niitä palauta.), ja silloin mukaani tarttui ohje kill your darlings. Pidän sitä edelleen yhtenä tärkeimmistä kirjoittamiseen liittyvistä opeista – kiitos herra Hemingwaylle sinne taivaallisten matkakirjoituskoneiden ääreen! Nyt luin kirjaa kokemuksen silmin ja ennemminkin Kingin elämäntarinaan (olen erittäin kiinnostunut elämäntarinoista) keskittyen. Edelleen nautin Kingin rock´n´roll -asenteesta ja siitä, että hän ei piittaa pätkääkään, vaikka kriitikot eivät arvosta hänen teoksiaan korkeakirjallisuuden klassikoihin. Lukijoihin hänen tarinansa kyllä uppoavat, ja kuten tiedämme, heitä on jokseenkin paljon.

Kirja on arvostelukappale.

Stephen King: Kirjoittamisesta. Muistelmia leipätyöstä. 294 sivua. Tammi, 2018.

Testissä: Sitruunainen broileri-kasvisspagetti (G, L)

Avainsanat

, , , , , ,

kasvisspagu

Jotkut haaveilevat rantalomasta, minä julienneveitsestä. Julienneveitsellä saa helposti siipaloitua kasviksista ”spagettia”, joskin kasvikset voi pilkkoa ohuiksi pitkuloiksi myös tavallisella veitsellä. Loppukesästä sain kuitenkin aikaiseksi hommata  julienneveitsen ja a vot! Kylläpä tuli kasvisspagetin ainekset helposti kasaan. Testailin tässä aiemmin Suvi Rüsterin FODMAP-reseptejä: (Anna 31/2018) Kvinoa-fenkoli -risottoa ja nyt kokeilin Sitruunaista broileri-kasvisspagettia. Tästäkin voi jättää lihan ja maitotuotteet pois ja korvata ne vaikkapa kasvisjuustolla. Sitruuna toimi oikein hyvin, joskin kuoriraasteen, kurkuman ja mintun jätin pois. Lisäsin paistovaiheessa pannulle laktoositonta mozzarellaa, lisäksi kiersin pari kierrosta viispippurimyllystä annoksen päälle. Broilerin fileesuikaleiden sijaan ostin valkosipulilla ja yrteillä maustettua broilerin minuuttifilettä, kypsensin, paloittelin ja lisäsin kasvisten kera pannulle. Kurkuma olisi kyllä saattanut tuoda toivottua kipakkuutta, joten sitä laitan seuraavalla kerralla. Ruuasta tuli todella hyvänmakuista ja teen sitä ehdottomasti toistekin!

Sitruunainen broileri-kasvisspagetti (G, L)

4 annosta

1 (400g) kesäkurpitsa

2 porkkanaa

1 sitruunan raastettu kuori ja mehu

2 rkl kylmäpuristettua rypsiöljyä

300g broilerin fileesuikaleita

1 tl kurkumaa

1 tl suolaa

1 dl raastettua parmesaanijuustoa

1 dl minttua

  1. Pese kesäkurpitsa. Pese ja kuori porkkanat. Leikkaa kesäkurpitsat ja porkkanat kuorimaveitsellä tai julienneveitsellä ohuiksi pitkiksi suikaleiksi.
  2. Pese sitruuna lämpimällä vedellä. Raasta sitruunasta kuori ja purista mehu.
  3. Kuumenna öljy paistokasarissa. Lisää pannulla broilerinfilesuikaleet. Paista sekoitellen 6 minuuttia. Mausta kurkumalla ja suolalla. Lisää pannulle kasvikset, sitruuna kuoriraaste ja -mehu. Paista sekoitellen vielä 5 minuuttia, kunnes kasvikset ovat pehmenneet.
  4. Raasta joukkoon parmesaanijuustoa. Hienonna minttu ja lisää pannulle.

 

Testissä: Kvinoa-fenkolirisotto (G, L, V)

Avainsanat

, , , ,

kvinotto

Viime aikoina on silmiin osunut monia fenkolia sisältäviä kasvisruokareseptejä, kuten tämä testaamani kvinoa-fenkolirisotto. Alkuperäinen ohje on Suvi Rüsterin kehittämä FODMAP-resepti, joka löytyy Anna-lehden numerosta 31/2018. Noudatin ohjetta muutoin, paitsi että fenkolia en arvannut laittaa ihan niin paljon kuin ohjeessa oli. Jännittävää oli myös lisätä linssejä ruokaan, sillä ne eivät aina sovi fodmap-vatsalle. Reseptin laatija on kuitenkin vinkannut, että kun lisää tölkkilinssejä ja huuhtelee liemen kunnolla pois, niin fodmapit vähenevät. Ohjeessa on käytetty tuorejuustoa ja fetaa, jotka voi jättää ”kvinotosta” pois, ja lisätä tilalle vaikkapa kaurakermaa ja tofua. Itse käytin laktoosittomia juustoja. Tykkäsin kvinoton mausta, joskin jäin miettimään, että päälle voisi ripotella jotain säväkämmän makuisia sattumia. Mitähän ne voisivat olla?

Kuulema resepteihin ei ole tekijänoikeuksia, mutta Suvi Rüsterin luvalla tässä on alkuperäinen resepti:

Kvinoa-fenkolirisotto (G, L)

4 annosta

1 (300g) fenkoli

6 aurinkokuivattua tomaattia

1 tlk (290g) vihreitä tai punaisia linssejä

2 rkl kylmäpuristettua rypsiöljyä

2 dl kvinoaa

5 dl vettä

3/4 tl suolaa

100g maustamatonta tuorejuustoa

100g fetajuustoa

  1. Leikkaa fenkolinvarsista pari senttiä mahdollista kuivahtanuta osaa pois. Halkaise fenkolit, huuhtele kylmällä vedellä, poista kanta ja leikkaa ohuiksi suikaleiksi.
  2. Hienonna aurinkokuivatut tomaatit. Huuhtele purkkilinssit lävikössä kylmällä vedellä, kunnes valuva vesi on kirkasta.
  3. Mittaa paistokasariin öljy. Lisää fenkolit, aurinkokuivatut tomaatit ja kvinoa. Paista pari minuuttia. Lisää pannulle vesi ja suola. Kypsennä keskilämmöllä poristen noin 10 minuuttia, kunnes kvinoa tuntuu pehmeältä. Jos nestettä haihtuu kasarista ja kvinoaseos kuivahtaa, lisää joukkoon 1 dl kuumaa vettä kerrallaan, kunnes kvinoa on kypsää.
  4. Lisää kasariin tuorejuusto ja linssit. Sekoita. Murustele joukkoon fetajuustoa.

Naamiot

Avainsanat

, , , , , , , , , , , , , , ,

WP_20180823_08_47_24_Pro

Naamiot on Osuuskumman julkaisema uunituore antologia, joka nimensä mukaisesti tutkii erilaisia naamioita. Antologian yhdeksän kirjoittajaa luotaa jokainen omasta näkökulmastaan naamioita ja niihin liittyviä rooleja, joita jokainen kannamme. Vaikka ympäristöt ja eletty aika vaihtuvat reaalimaailmasta fantastiseen, maapallolta avaruuteen ja menneestä tulevaisuuteen, naamiot kulkevat mukana.

Antologian aloittaa Katri Alatalo novellilla Särö. Tarina on psykologisesti luotaava kuvaus aavikkomaailmasta, jossa selviytymisen eteen on tehtävä kaikkensa. Tapahtumat sijoittuvat Alatalon Käärmeiden kaupunki -fantasiakirjan maailmaan, mutta ajallisesti ennen sen tapahtumia. Novellissa on sama päähenkilö kuin kirjassa, muodonmuuttaja Arry. Eheä novelli tuo Arryn hahmoon lisää kerroksia. Tässä tarinassa naamio voi yllättää kantajansakin.

Anne Leinosen Toiset kasvot -tarinassa on Game of Thrones –henkinen maailma, jossa valtapelit natisuttavat vanhan Eilda-valtiattaren valtakuntaa. Apua hän saa naamioilta; sukulaisten ja ystävien hengiltä. Jossain vaiheessa liiallinen naamioiden käyttö voi sekoittaa käyttäjänsä, vähän kuten valta voi sekoittaa pään. Vallanhimo voi sokaista. Mielenkiintoinen maailma, josta olisi lukenut mieluusti lisää. Tarina tuntui nyt loppuvan tämän lukijan mielestä liian lyhyeen.

Mia Myllymäen Noidasta polvi paranee -tarinassa nuori Hetta opettelee noidaksi. Hän yrittää kutsua itselleen naamiota, joka suojaisi kyläläisten katseilta. Hallitsemattomat kyvyt aiheuttavat kuitenkin tragedian. Tässä eheässä, kansanperinteestä kohoavassa novellissa naamiot eivät ole kohtalo, vaan valinta.

Artemis Kelosaaren mielenkiintoinen, miljööltään ja kuvastoltaan rikas Rutto sijoittuu Venetsiaan, naamioiden ja juhlien täyttämään kanaalikaupunkiin. Joku kuitenkin kylvää siellä kuolemaa. Nuori ylhäisyys, joka rakastaa kulttuuria, juhlimista ja ihmekabinetteja, näkee murhaajan ja naamioiden taa. Hänenkin täytyy tehdä valinta: millaista Venetsiaa hän haluaa puolustaa? Tästäkin miljööstä olisi mielellään lukenut enemmän. Novellissa naamiot voivat tuottaa ja peittää kauhistuttavia asioita.

Janos Honkosen Sen silmiärei´istä paistoi tyhjyys on eheä novelli. Joskus elämän suistuminen raiteiltaan voi paljastaa naamioiden kätkemän. Onnettomuudet voivat näyttää muiden naamiot. Kertovatko ne silti siitä, keitä olemme ihmisinä? Uskallammeko itse antaa omien naamioidemme laskeutua alas?

Heikki Nevalan Grendelissä naamiot voivat suojata painajaisilta, ja asioilta, jotka ovat pahempia kuin painajaiset. Tarinassa nuori Netta kokee elämää järkyttäviä asioita. Naamiot antavat suojautumiskeinon, kunnes hän on valmis pudottamaan ne. Tarina jättää tilaa lukijan tulkinnoille.

Maija Haaviston yllätyksellisessä Silloin kun en katso –novellissa pohditaan teknologiaa, yksityisyyttä ja minuutta. Mitä jos pääsee liikaa katsomaan muiden naamioiden taakse? Tässä tarinassa oli hyytävää teknologian mahdollistamaa BigBrother-henkeä.

Tarja Sipiläisen Peitetehtävässä ollaan Maassa, mutta naamioita käytetään yllättävästä näkökulmasta. Ne ovat konkreettisia suojautumiskeinoja vihollista vastaan. Tulevaisuuden vihollinen voi yllättää monella tavalla.

M. A. Tyrskyluodon Siviili, sotilas tarjoaa universaalin näkökulman naamioista rooleina. Eheä novelli kertoo rooleista, joita otamme itsellemme, ja joista voi olla vaikea luopua. Kun niiden kanssa on oppinut elämään, miten itse muutumme ja kuinka läheisemme muuttuvat, kun naamiot joutuu ottamaan pois? Avaruuteen sijoittuva tarina päähenkilön minuuksien kamppailusta on ajaton.

”Älä sinä siskoni kesyynny koskaan!” – Taru Kumara-Moisio: Rauhaan.

Kokoelman päättää Taru Kumara-Moision Rauhaan. Yhteiskunnallisesti kantaaottava tarina kerrotaan liikuntakyvyttömän Rauhan näkökulmasta. Hän seuraa sisarustensa kasvukamppailuja yhteiskunnassa, joka ensin pakottaa lapset massaksi ja heti sen jälkeen yksilöiksi, joiden tehtävä on kerätä hyötypisteitä. Naamiot ovat pakollisia, kunnes lapsi keksii, millä tavalla hänestä tulee yksilö. Naamioista tulee kaukainen mielikuva Pink Floydin Another Brick In The Wall -biisin kuvastosta.

Monipuolisen näkökulman naamioihin ja rooleihin tarjoavan antologian ovat toimittaneet Taru Kumara-Moisio, Anne Leinonen ja Minna Roininen. Esipuheen on kirjoittanut Minna Roininen. Hieno kansikuva on J. S. Meresmaan.

Kirja on arvostelukappale.

Taru Kumara-Moisio, Anne Leinonen & Minna Roininen (toim.): Naamiot. 238 sivua. Osuuskumma, 2018.

Anne Leinonen: Noitakirja

Avainsanat

, , , , , , ,

WP_20180810_12_09_49_Pro (2)

Anne Leinosen (s. 1973) keväällä ilmestynyt Noitakirja on viime vuonna ilmestyneen Kirjanoidan sisarteos. Noitakirja jatkuu suoraan siitä, mihin kirjaparin ensimmäinen puolisko jäi. Ensimmäisillä sivuilla kerrataan lyhykäisesti Kirjanoidan tapahtumia, mutta tarinassa voi olla hankala pysyä perässä, jos ei ole lukenut ensimmäistä osaa. Lämmin lukusuositus ensimmäisellekin osalle! Kummassakin kirjassa on sama päähenkilö, 17-vuotias Aura. Kirjanoidassa (täällä siitä arvio) Helbyssä asuva Aura saa kosketuksen kirjojen taikuuteen, jatko-osassa hän sukeltaa taikuusaltaan syvään päähän.

Tarina imaisee nopeasti mukaansa. Juonen kulku kiihtyy kirjan alusta lähtien. Vauhtia ja käänteitä riittää. Helbyn maailma uhkaa kadota kahden noidan kiistojen vuoksi ja Auralle tärkeä Pyry on siepattu rinnakkaistodellisuuteen, Helsinkiin. Auran täytyy lähteä Helsinkiin etsimään Pyry, ja Noitakirja, jonka avulla saataisiin palautettua tasapaino maailmojen välillä. Hänen tielleen osuu hahmoja, joista osa haluaa auttaa ja osa estää. Ketkä ovat hänen puolellaan, keneen voi luottaa? Mikään ei tunnu olevan sitä, miltä näyttää. Onko Aura itsekään se, keneksi on aina itsensä kuvitellut?

Kirjailija on upottanut tarinaan valtavan määrän kirjallisia viittauksia, joita on mukava bongailla. Minusta oli mielenkiintoista ja hauskaa lukea, kuinka Leinonen oli käyttänyt Robert Holdstockin Alkumetsä-kirjan mytago-hahmoja Auran seikkaillessa Nuuksiossa. Nuuksion erämaa toimii ovena ja todellisuusaukkona Helsingin ja Helbyn välillä. Ponnistellessaan metsässä Aura joutuu painiskelemaan oman mielensä kanssa. Ovatko hänen mielensä luomat hahmot todellisia? Voivatko ne siirtyä Helsingin puolelle ja aiheuttaa siellä ongelmia?

Noitakirjaa on vaikea arvioida ilman sisarpariaan Kirjanoitaa. Toisaalta, ne varmastikin on kirjoitettu luettavaksi perätysten ja kenties rinnakkain. Teokset ovat eriparia siinä mielessä, että ensimmäinen osa tuntuu toisen osan rinnalla enemmän tarinan ja maailman kehittelyltä. Noitakirjassa Leinonen pääsee kunnolla vauhtiin ja pistää tuulemaan sellaisen kirjallisuuspyörteen, että kirjasieluttomia hirvittäisi.
Auran voimat kasvavat tarinan myötä. Samalla hän tutustuu itseensä ja menneisyyteensä. Kun panoksena on kaksi maailmaa, miten hän onnistuu tehtävässään? Sulkeutuvatko todellisuusaukot maailmojen välillä? Päätyvätkö he Pyryn kanssa yhteen? Löytääkö hän kaikkien himoitseman Noitakirjan?

Suosittelen kirjaparia taikuudesta ja kirjallisuudesta pitäville. Erityisesti Helsinkiä tuntevia tapahtumapaikat saattaisivat kiinnostaa.

Kirja on lahjakirja.

Anne Leinonen: Noitakirja. 223 sivua. WSOY, 2016.

Muualla kirjoitettua:

Kirsin kirjanurkka

Lukufiilis

Ikuinen lukutoukka

Kirjapöllön huhuiluja

Risingshadow