Kirsti Ellilä: Lepra

Avainsanat

, , , , , ,

mde

Lepra (2019) on kirjailija Kirsti Ellilän uusin teos. Historiallinen romaani sijoittuu 1920-luvun Orivedelle leprasairaalaan, jonka toiminnasta vastasivat diakonissasisaret. Kirjailija on käyttänyt romaania rakentaessaan todellisten henkilöiden kirjeenvaihtoa, ja hän on myös sukua eräälle heistä.

Ensiksi kiitän Ellilää siitä, että hän on antanut puheenvuoron sekä leprasairaalan hoitajille että potilaille. Leprasairaalaa ei ole enää olemassa edes rakennuksena, vain muistomerkki on jäljellä. Nyt lukijat saavat tutustua erikoiseen ja mielenkiintoiseen miljööseen, joka on yhtä aikaa kaunis ja kauhea. Kuuluisaa ruusutarhaa kun hoitivat eriasteisesti sairastuneet ja vammautuneet potilaat. Lisäksi henkilöt tulevat näkyviksi, erityisesti päähenkilö Matilda, joka omisti elämänsä diakonissatyölle ja lepraa sairastaville. Potilaatkin pääsevät esille, erityisesti lapsesta asti laitoksessa asunut Aune, joka kamppailee sairauden ja rakkauden keskellä. Toive tavallisesta elämästä voi olla raastavaa sekä eristykseen tuomitusta että hänen hoitajistaan, jotka eivät voi haavetta toteuttaa.

Kirjailija yhdistelee juonivetoisessa romaanissaan oikeita kirjeitä juonen sekaan. Ilmavasti kirjoitettu kuvitelma Matildan elämästä etenee ensin juonivetoisesti, lähtien tilanteesta, jossa Matildan sisar kutsuu hänet Orivedelle ottamaan ohjat käsiinsä leprasairaalassa. Matilda on väsynyt Dragsvikin vankileirin kauheuksista, joille hän ei hoitajana ole voinut juuri mitään, ja nyt hän ryhtyy sairaalan johtajattareksi.

Pidin kirjan alun ilmavasta kerronnasta, ja vaikka henkilöt pysyivät mielestäni aika etäisinä, kerrontatyyli sopi raskaaseen aiheeseen. Ajankuva yksityiskohtineen oli hyvin kuvattu ja uskottava, kirjailija on varmasti tehnyt paljon taustatyötä. Luin siis tarinaa sujuvasti noin puoleen väliin, kunnes omalla kohdallani juonen juoksutus koki äkkipysäytyksen.

Nyt tulee pieni nillitys lukijan vinkkelistä katsottuna, ja varoitus: seuraava tekstinpätkä saattaa paljastaa jotain teoksesta.

Kun kirjan alkupuoli on ollut tyyliltään ja sisällöltään yhteneväistä tarinaa, lukijana olin tuudittautunut uskomukseen, että koko tarina kulkee samalla tyylillä: historiallinen kertomus kaikkitietävän kertojan kertomana. Puolivälissä tipahdin kärryiltä, juoksutus katkesi, ja piti lukea pari sivua uudestaan ja todeta, että kyllä, ihan oikein luin: nyt muuttui tyyli. Aikataso ja kertoja vaihtuivat, hypättiinkin nykypäivään. Eikä siinä mitään, sinänsä se on ihan toimiva ratkaisu, jos se olisi johdonmukainen eli siinä pysyttäisiin jatkossakin tai siitä olisi lukijaa varoitettu. Nyt loppuosaa lukiessa en pystynyt enää nauttimaan tarinan soljuvuudesta, vaan piti koko ajan olla hieman varuillaan, ettei seuraava pudotus tule yllättäen. Lopussa kertojiakin oli useampia ja päähenkilö vaihtui kokonaan. Yritin miettiä olisiko erilainen rakenne estänyt hämmennystäni, esimerkiksi alkuun pieni prologi varsinaisen päähenkilön kertomaksi? Tai että kronologia olisi ollut rikkonainen jo alusta lähtien? Mielipideasioitahan nämä tietysti ovat, joku toinen lukija ei tällaisen asian antaisi värittää lukukokemustaan.

Kiitosta annan mielenkiintoisesta tarinasta ja miljööstä. Suosittelen kirjaa historiasta ja todenpohjaisista romaaneista kiinnostuneille.

Kirja on kirjaston kirja.

Kirsti Ellilä: Lepra. 304 sivua. Arktinen banaani, 2019.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Lukihäirikkö

Kirsin kirjanurkka

Tuijata

Taru Kumara-Moisio: Taniwha

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

mde

Pirkanmaalaisen kirjailijan Taru Kumara-Moision toinen teos Taniwha (2019) on maagisrealistinen tarina suomalaisesta perheestä, joka muuttaa vuodeksi Uuteen-Seelantiin.  Kymmenvuotias Ella, opettaja-äiti Heli ja IT-asiantuntija-isä Pasi lähtevät seikkailuun, joka muuttaa heidän elämänsä. Kun elämänhalu ja –pelko vuorottelevat, ihmiset lähentyvät ja loitontuvat toisistaan. Miten käy perheen ja ystävien?

Kirjailija kertoo tarinaa Ellan ja Helin näkökulmista. Ella tuntee olonsa ulkopuoliseksi vieraassa maassa, jossa alkuun koulussakin ymmärtää vain sanan sieltä, toisen täältä. Nopeasti hän saa kyvyn ymmärtää toisia tavalla, joka kohottaa realistisen tarinan maagisrealistiseksi. Ella tutustuu myös maorien myytteihin ja tarinoihin, ja pian hän näkee ympärillään Taniwhan ja Hinen, joita harvat näkevät. Mutta mitä asiaa näillä myyttisillä olennoilla on Ellalle? Asteittaisesti synkkenevä tunnelma kertoo, ettei ehkä mitään hyvää.

Kumara-Moisio on valinnut yksinkertaisen kirjoitustyylin kuvaamaan Ellan sisäistä puhetta, ja se on hyvä ratkaisu: lapsi puhuu lapsen tavoin. Joissain arvioissa on kritisoitu sitä, että englanninkieliset sanat on kirjoitettu kuten ne lausutaan, mutta minua se ei häirinnyt. Tuntui, että se kuvasti sitä, kuinka ulkopuoliseksi ja erilaiseksi päähenkilö tuntee itsensä. Kontrastina lapsen puheelle on Ellan äidin päiväkirjamerkinnät, jotka ovat selvästi aikuisen puhetta, analyyttisen ja koulutetun ihmisen pohdiskelua ja suunnittelua. Heli haluaa löytää itsestään taiteilijan, toteuttaa itseään, ottaa kaiken mahdollisen irti, seikkailla, irtaantua koti-Suomen velvollisuuksista, löytää taiteeseensa uudet värit! Jotenkin osasin kuvitella Helin puhetyylin, innostuneen, hieman hengästyneen, omalla tavallaan pilvilinnoja rakentelevan itsensä etsijän. Perheen isä jää taka-alalle, sillä vaikka hän on tarinassa paikalla, hän ei ole läsnä. Välillä hän saattaa skypettäessä käydä moikkaamassa sukulaisia, muuten hän on omissa mietteissään ja työssään.

Yksi päähenkilö on myös miljöö, Uusi-Seelanti maorikulttuureineen ja tarinoineen. Ellan äiti suorastaan haltioituu luonnosta ja Ella tutustuu kulttuuriin ystävänsä kautta, mutta isää kiinnostaa lähinnä Tolkien-elokuvien kuvauspaikat. Ellan elämä alkaa kietoutua hänen ystävänsä Tanen elämään, Taniwha ja Hine näyttäytyvät yhä useammin, kunnes todellisuus ja myytit kietoutuvat yhteen. Vakavia ja kamalia asioita tapahtuu, joita Ella käsittelee lapsen mielellään ja kielellään. Tarinassa mainitaan kirjan alkupuolella elokuva Kerran sotureita (Once were warriors), jonka kaikuja tarinan loppupuolella kuullaan. Tai näin ainakin itse yhdistin mielessäni, sillä elokuva teki aikoinaan suuren vaikutuksen.

Maorikulttuurin kuvaus saa minulta ehdottomasti pisteitä, se on hyvin elävää. Lisäksi pidin perhedynamiikan kuvauksesta, jossa roolit vaihtuvat päälaelleen. Jokaisella perheenjäsenellä on tie, jota he kulkevat, ja joskus aikuisten tahtomiset vievät kauemmas lapsen tiestä. Tarina kertoo myös lapsen yksinäisyydestä ja aikuisten tahdon kohteena olemisesta. Kasvutarinakin on kyseessä. Jos jotain rakentavaa kritiikkiä mietin, niin ehkä se suuntautuu hieman etäisiksi jääviin hahmoihin. Tämä on toki makukysymys. Tuntui vain siltä, että henkilöhahmot jäivät ympäristön kuvauksen jalkoihin.

dav

Jani Laatikaisen hienoa typografiaa.

Kaiken kaikkiaan Kumara-Moisio on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan. Kirjan takakansitekstissä kerrotaan tarinan olevan tragikoominen, joskin minusta itse tarinassa on sitä tragiikkaa ja aikuiset ovat niitä koomisia. Suosittelen lukukokemusta perhedynamiikan ja Uuden-Seelannin ystäville. Kiitokset hienosta kannesta J. S. Meresmaalle ja typografiasta Jani Laatikaiselle. Kirjasta on tehty myös kirjatraileri.

Kirja on lainattu kirjastosta.

Taru Kumara-Moisio: Taniwha. 213 sivua. Osuuskumma, 2019.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Nörttitytöt

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni

Avainsanat

, , , , ,

ikuisesti_siskoni13409

Kuva: Gummerus

Aika on kehä, jonka rattaan naksahtavia liikkeitä kuolevaiset eivät ehdi kuulla. Mutta on tekoja, jotka pysäyttävät jopa ajan ja joita jumalatkaan eivät voi perua.

Katri Alatalon kuudes romaani Ikuisesti, siskoni (2019) vie lukijan eeppisen kelttifantasian maailmaan. Suuria teemoja kypsästi käsittelevä tarina sisältää kudelman sisaruudesta, syyllisyydestä, vallanhimosta ja ikuisesta elämästä.

Tarina alkaa, kun kaksi sisarusta löytävät tiensä vanhaan kivilaaksoon. Vanhat kivijumalat ovat jo heikkoja, mutta siskokset kuulevat niiden puheen. Ne ovat huolestuneita, sillä druideja on enää vähän. Kun druidit katoavat, kuka enää muistaa vanhoja jumalia? Tytöillä on kuitenkin muita suunnitelmia elämälleen. Ristiriita syventyy kärsimättömyydestä ja saa aikaan tapahtumaketjun, jota ei voi perua.

Tarinassa eletään uuden ja vanhan ajan kynnyksellä. Uudet jumalat ovat syrjäyttäneet vanhat, druideja kiertää koko ajan vähemmän parantamassa sairaita, uudet teknologiat peittoavat jopa ammattikuntia. Ihmiskunta pysyy kuitenkin samana, kuolevaiset taistelevat, rakastavat, synnyttävät ja tuhoavat. Suuri kehä pyörittää ihmisiä.

Tarinan päähenkilö on Caitriona, jonka näkökulmasta tapahtumat kuvataan. Toinen merkittävä henkilö on hänen siskonsa Doilidh, kolmas Gilly, Caitrionan oppilas. Yhdeksi päähenkilöksi nostaisin vahvasti ja elävästi kuvatun miljöön. Vuoret, nummet, meri, kaupungit ja kylät on kirjoitettu eläviksi hahmoiksi. Kirjailijan käyttämä kaunis ja kuvaava kieli tukee ympäristön kuvausta, ja monesti palasin lukemaan jonkun lauseen tai ilmaisun uudestaan. Suuri plussa kielen kauneudesta! Lisäksi kirjailija on kirjoittanut tarinaan paljon erilaisia rooleja, jotka ovat luonnollinen osa tarinan maailmaa. Mutta niistäkään ei sen enempää, etten paljasta liikaa.

Moniulotteinen tarina liikkuu kahdessa aikatasossa, jotka vuorottelevat. Rakenneratkaisu toimii hyvin, eikä tarinassa ole tyhjäkäyntiä. Monet jännittävät kohdat pitävät huolta siitä, että lukija ei malttaisi laskea kirjaa käsistään. Itse luin kirjaa useina päivinä pätkän kerrallaan ja nautiskelin matkanteosta Caitrionan matkassa. Kirjan kanssa kävi harvinainen ja ristiriitainen tilanne: toisaalta halusin lukea kirjan nopeasti ja tietää, kuinka kirja loppuu, toisaalta en olisi halunnut luopua tarinasta. Ehdottomasti hyvän tarinan merkki! Uskon, että sellainenkin lukija, joka ei fantasiaa tavallisesti lue, antautuu tämän täyteläisen, kiehtovan ja haikean tarinan edessä.

Vaikka pidin myös Alatalon edellisestä kirjasta Käärmeiden kaupungista, Ikuisesti, siskoni on iso harppaus eteenpäin. Tälle teokselle toivon sydämestäni myös kansainvälistä suosiota.

Kirja on itse ostettu.

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni. 471 sivua. Gummerus, 2019.

Muualla kirjoitettua:

Siniset helmet

Yksi luku vielä

Smack the Jack

 

 

Anne Swärd: Vera

Avainsanat

, , , ,

dav

Anne Swärd on ruotsalainen kirjailija, jonka kolmas romaani on nimeltään Vera. Vuonna 2017 ilmestynyt romaani on saanut niin ylistäviä kuin kriittisiäkin arvioita.  Bongasin itse teoksen jonkun naistenlehden lyhyestä arviosta ja lisäsin kirjan lukulistalleni. Tätä omaa arviotani kirjoittaessani luin muiden bloggareiden arvioita, ja mielipiteitä taitaa olla yhtä monta kuin on lukijaa. Ainakin teos herättää tunteita!

Tarina lähtee liikkeelle talvisesta kuvasta: hääsaattue kamppailee jäiden keskellä soutuveneillä saareen. On kuin luontokin olisi vastaan sosiaalisesti epäsuhtaista paria, joista toinen kuuluu Tukholman sosiaaliseen eliittiin ja toisen juuret ovat selvästikin aivan jotain muuta. Talvimyrskyn saartaessa hääväen saarelle morsiamen piiloteltu raskaus paljastuu, kun synnytys alkaa. Hienostosuvun matriarkka on haljeta liitoksistaan moninkertaisen skandaalin edessä. Nuori äiti, joka ei puhu ruotsia, hylkii vauvaansa Veraa.

Alkuasetelma tarjoaa lukijalle monta tarttumapintaa. Miten ihmeessä tähän tilanteeseen on päädytty? Miksi ihmiset toimivat kuten toimivat? Tarina kääriytyy vähitellen auki näkökulmahenkilön Sandrinen käydessä elämäänsä läpi. Miljöinä ovat Pariisi, Karpaatit, Itämeren rantamaisemat ja Tukholma. Sandrinen kuvaukset sodan murtamasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan vuorottelevat sodanjälkeisen elämän kuvauksen kanssa. Epätavallinen elämä epätavallisessa ajassa epätavallisine ja -toivoisine ratkaisuineen johtaa lopulta siihen, että Sandrine asuu lääkkeillä turrutettuna kultaisessa häkissä vailla omaa tahtoa, vailla halua olla äiti lapselleen. Lopulta Sandrine saa voimaa paeta kuten on paennut aiemminkin, mutta tällä kertaa hänellä on voimaa myös pysähtyä ja katsoa lopultakin lapsensa häikäiseviin silmiin.

Kirjassa on kerroksittain skandaaleja, salaisuuksia, sosiaalisten roolien puristusta, mutta myös elämistä omana itsenään, selviytymistä kuolemanvaarasta ja lopulta jonkun uuden alkamisesta. Annoin tälle kirjalle goodreadsissa viisi tähteä.

Suosittelen teosta suurten tarinoiden ystäville, jotka eivät kaihda dramaattisiakaan käänteitä.

Anne Swärd: Vera. Suomennos Jaana Nikula. 373 sivua. Otava, 2018.

Muissa blogeissa:

Kirsin kirjanurkka

Rakkaudesta kirjoihin

Kulttuuri kukoistaa

 

Pirkko Kuusela: Uusi himmelikirja

Avainsanat

, , , , , ,

dav

Pirkko Kuuselan toinen himmelikirja, Uusi himmelikirja, ilmestyi viime vuonna. Kun näin kirjan kannen, ihastuin valtavasti kuvan valohimmeliin. Tiesin, että sellainen minun on rakennettava! Joten tuumasta toimeen. Kuuselan kirjaa on ihana selailla, koska siinä on esitelty erilaisia moderneja himmeleita erilaisista materiaaleista tehtyinä. On ruokoa, on pilliä, on muoviputkea. Lisäksi Kuusela esittelee puolalaisen version himmelistä eli pajakin. Näistä kauniista, koristeellisista himmeleistä puhuttaessa kansalaisopiston kurssilla mietittiin, että muistuttavat myös jollain tapaa juhannussalkoja koristeineen. Tästä syntyi myös ajatus siitä, että myös keväällä voisi tehdä himmelin kesää, tai koko vuodenkiertoa, varten.

Kirjan kannessa oleva himmeli on tosiaan ihastuttava ja on nimeltään Aureelia. Kuten mainitsin jo aikaisemmin Kuuselan ensimmäisen himmelikirjan kohdalla, että pidän erityisesti siitä, että valmiin himmelin koko on ilmoitettu. Ohjeiden mukaisesti tehtynä Aureelia on 170 cm korkea ja valitettavasti siksi parvekkeellemme ihan liian korkea. Katselin malleja sillä silmällä, että mikä olisi sopivan korkuinen eikä liian haastava toteuttaa. Valitsin Minean.

dav

Pyysin kahta valohimmelistä kiinnostunutta kaveria mukaan talkoisiin, jossa opetan himmelin kokoamisen perusteet ja voisimme tarvittaessa auttaa toisiamme, sillä Mineakin on ainakin 105 cm korkea. Käytimme ohjeessakin mainittua sähköjohtojen suojaputkea, joka on edullinen materiaali. 2,5m pituinen putki maksaa noin 2 e, joskus saa halvemmallakin. Putken etu on siinä, että valojohdon voi pujottaa sen sisään ja valo näkyy hyvin läpi. Putkea on myös hankala saada rikki, sen verran jämäkkää matskua se on. Akryyliputkeakin saa, mutta se on paljon tyyriimpää. Muoviputkea saa leveämpää tai kapeampaa mallia. Meillä oli halkaisijaltaan ihan mukavan levyinen putki, olisiko ollut 20mm, mutta ostamani johto oli sen tyyppinen, että meinasi jäädä jumiin valojen kohdalta. Päätin sen vuoksi kiertää johdon ulkopuolelle. Ohutta valonauhaakin myydään ja se olisi varmaan mahtunut putken sisään, mutta menin nyt tällä edullisemmalla vaihtoehdolla.

2,5m putkea ei henkilöautolla kuljetella, joten onneksi saimme kaverin aviomiehen apuun. Pakettiautoon putket mahtuivat hyvin. Hän työkseen lukee rakennusohjeita ja ONNEKSI hän bongasi jo alkuvaiheessa ison ongelman, josta olisi aiheutunut harmia myöhemmin: Minea-mallin tarvikeluettelossa on virhe. Kun tarvikeluettelossa sanotaan, että muoviputkea tarvitaan 6m, todellisuudessa sitä tarvitaan lähes 9m. Aika iso heitto! Kannattaa muutkin ohjeet tarkistaa varuulta, ennen kuin hommaa tarvikkeet.

Erinomainen ja tärkeä apulainen myös sahasi sirkkelillä putket oikean kokoisiksi palasiksi, joten meille jäi kokoaminen. Himmelin perusneliön kokoaminen on hoksauskysymys, ja kun se tapahtui, kokoaminen tapahtui nopeasti. Taisimme saada tunnissa himmelit kokoon. Kukin sitten kotonaan pujotti valonauhat joko putken sisäpuolelle tai ulkopuolelle. Valohimmelin kokoaminen muoviputkesta ja -narusta on aika rouheaa työtä, mutta vaikka himmeliä ei valoisalla kannata kovin läheltä katsoa, on se pimeällä tosi komean näköinen. Jos olisi hirsiaitta tai komea pihakoivu, niin Uudesta himmelikirjasta löytyy hienoja malleja 3-4 metriä korkeisiin taidonnäytteisiin. Ja jos valonauhan kiertää putken ulkopuolelle, putki voi olla vaikka pätkä järviruokoa. Vanhat aurauskepitkin voisi saada uusiokäyttöön. Kaikki ontot materiaalit kelpaavat.

Valohimmelit ovat tosi kauniita. On olemassa valmiita pakkauksia, jossa on akryyliputkea tarvikkeineen oikean mittaisina. Voi myös kokeilla tehdä läpinäkyvästä askartelupillistä valonauhan kanssa pienen, siron sisähimmelin. Vaihtoehtoja riittää 🙂 Kuuselan kirjassa on myös paljon askarteluohjeita himmeleiden ja pajakien koristeluun paperisista ruusuista lähtien.

Kirja on arvostelukappale.

Pirkko Kuusela: Uusi himmelikirja. Moreeni, 2018.

Nuotio & Soininen: Sakset tyynyn alla

Avainsanat

, , , , , ,

dav

Sakset tyynyn alla (2018) on toinen osa Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kirjoittamassa dekkarisarjassa, jossa Salome Virta ratkoo taiteeseen liittyviä murhia. Ensimmäisessä osassa Salome ratkoi Albert Edelfeltiin liittyvää rikosta, tässä kirjassa liikutaan Saksassa, Italiassa ja Hollannissa, menneessä ja nykyhetkessä. Omapäinen ja -laatuinen Salome asuu Berliinissä ja potee rahapulaa. Taiteen tekeminen kiinnostaisi, mutta pitäisikö hänen silti hyväksyä jokin arkisempi työ, jotta saisi vuokransa maksettua? Kuviossa hörrää myös miehiä, mutta Salome kiinnostuukin jostain jännittävämmästä ja vaarallisemmasta kuin romantiikka: murhan selvittelystä.

Kirjan takakannesta:

”Salome kuulee yhdenillan ihastukseltaan Antwerpenissa tehdyistä oudoista murhista, joissa uhrin rintaan on isketty saksilla kuva Frederick Elwellin maalauksesta vuodelta 1942. Tapaus vetää Salomea puoleensa magneetin tavoin. Miksi murhaaja on käyttänyt juuri tätä kuvaa? Kuka on Elwellin mallina istunut kaunis nainen?”

Maalauksen (Girl with a Cigarette) tarina on mielenkiintoinen ja kiinnostavasti kuvattu, ja mietin monessa kohtaa, kuinka paljon kirjailijat ovat mielikuvituksellaan täydentäneet tarinaa. Sitä en myöskään tiedä, kumpi kirjailijoista on kirjoittanut historiaosuuden vai ovatko he jakaneet senkin. Veikkaisin, että Pirkko Soininen on kirjoittanut taidehistorialliset osuudet, ja Eppu Nuotio olisi kirjoittanut Salomea. Mutta tämä on nyt täysin arvailua sen perusteella, mitä olen Eppu Nuotion tuotantoa aiemmin lukenut.

Juoni on monipolvinen ja vauhdikaskin. Tapahtumat sijoittuvat toisen maailmansodan aikaiseen Antwerpeniin, joka on natsien valloittama, sekä nykyajassa liikutaan useiden maiden alueella. Uskoisin, että kirjaa kirjoitettaessa on ajateltu, että sen voisi lukea itsenäisenä jatko-osana Nainen parvekkeella -tarinalle, mutta ainakin minua häiritsi liikaa selittämättömät viittaukset Salomen menneisyyteen ja sotkuisiin ihmissuhteisiin, etten osannut nauttia kirjasta sellaisenaan. Kun tutustuin Salomeen vain tämän kirjan perusteella, olin hämmentynyt. En saanut mitään otetta Salomesta, enkä hänen motiiveistaan. Minkä ihmeen vuoksi hän yhtäkkiä sinkoaa jonkun murhauutisen luettuaan toiseen maahan? Salomen motiiveja olisi voinut valottaa vähän enemmän. Nyt hän tuntui sinkoilevan kuin sätkyjänis ympäriinsä, enkä lukijana tiennyt miksi. Tekstin perusteella hän vaikutti iältään aikuiselta naiselta, mutta käytös oli irrationaalista, paitsi kirjan loppupuolella, jossa murhan ratkaisuyritys vaikutti koherentimmalta. Eikä siinä mitään, ei minun tarvitse pitää päähenkilöstä, hän saa käyttäytyä niin kuin käyttäytyy, mutta käytös pitää jollain tavalla perustella, jotta sisäinen logiikka toimisi. Nyt se ei toiminut.

Parasta kirjassa olikin historialliset osuudet sekä nykypäivän muut henkilöt, jotka onneksi hieman kehystivät Salomen häröilyä. Juoni sinällään kulki eteenpäin, oli ihan jännittäväkin, ja lopussa langanpäät solmittiin yhteen.

Kirja on Kirsin Kirjanurkan arpajaisvoitto. Terveisiä Kirsille! Kirja jatkaa nyt minulta eteenpäin toiselle dekkarien ystävälle.

Eppu Nuotio & Pirkko Soininen: Sakset tyynyn alla. 302 sivua. Bazar, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Kirsin Kirjanurkka

Kirsin Book Club

Tuijata

Lumiomena

 

Pirkko Kuusela: Himmelikirja

Avainsanat

, , , , ,

dav

Olen ollut kiinnostunut himmeleistä jo jonkun aikaa. Taisi olla joskus viime talvena, kun innostuin asiasta, mutta kansalaisopiston kurssi oli mennyt aikaa sitten. Pääsin myös ihastelemaan ystävän olkitöitä ja mietin, että kyllä minäkin vielä. Ja niin sitten viime syksynä minäkin. Ilmoittauduin kurssille, jossa minulle vasta kunnolla avautui himmelien mahdollisuudet: perinteiset ja modernit mallit sekä materiaalit variointimahdollisuuksineen. Kun olin asian äärellä ensimmäistä kertaa, aloitin yksinkertaisesta mallista, jonka löysin Pirkko Kuuselan Himmelikirjasta. Mallin nimi on Kiia. Se on yksinkertainen ja kaunis. Mallin valintaa puolsi eräs Kuuselan kirjan parhaista valteista eli mittojen ilmoittaminen: valmis himmeli on noin 46 cm korkea. Ihastuin kovasti muihinkin malleihin, mutta oli oltava järkevä. Meidän pienessä olohuoneessamme yli kolmemetrinen himmeli ei pääsisi oikeuksiinsa. Lisäksi vähän jännitin olkea materiaalina ja päädyin tekemään askartelupilleistä (halkaisija 3 mm).

dav

Vaikka Kiia ei ole kooltaan iso himmeli, jouduin silti pätkimään melkoisen kasan pillejä. Kirjassaan Kuusela antaa mielestäni hyvät ja selkeät ohjeet korsien ja olkien keräämiseen ja käsittelyyn. Oljet pitää karsia lehdistä, niitä pitää liottaa ennen leikkaamista jottei olki halkea, ja taas kuivattaa ennen kokoamista. Kokeilin myös aidon oljen käsittelyä ja se on ihana materiaali. Tein siitä yhden pienen himmelin, mutta toisen kirjan ohjeilla.

Kuusela kertoo myös tarvikkeista: langasta, neulasta, saksista, mitasta ja liimasta. Itse en tarvinnut liimaa, kun ei ollut korjattavaa, mutta muovipillit ovatkin helppo materiaali. Seuraava vaihe on perusneliön kokoaminen, Kiia kun koostuu erikokoisista perusneliöistä. Kuusela esittelee kaksi yleisesti käytettyä tapaa. Täytyy myöntää, että pelkästään kirjan ohjeita katsomalla en tajunnut, kuinka neliö tehdään, mutta kun kurssilla se näytettiin, hoksasin heti. Video toimii varmasti yhtä hyvin kuin ”vierihoito”, joten jos yhdistää kirjan ja jonkun videon, hoksaa tekniikan.

dav

Ylläolevassa on valmiita perusneliöitä. Hieman minua huvitti monissa Himmelikirjan ohjeissa toistuva ohjeistus: ”Kokoa himmeli valmiiksi kuvan osoittamalla tavalla.” Ai niin kuin miten? Voi olla, että minulta vain puuttuu kokemusta askartelusta, sillä ilman käytännön neuvoja ensimmäisen himmelini kokoaminen ei onnistunut ihan tuosta vain. Mutta kun himmelissä on kyse hoksaamisesta ja avaruudellisesta hahmottamisesta, niin kun on kerran hoksannut, miten himmeli kootaan, niin kyllä se siitä sujuu.

Tässä alla on valmis Kiia-himmeli valkoisista askartelupilleistä. Mallikuvan olkihimmeliin oli ripustettu muutama tekokristalli, joka kyllä näytti oikein kauniilta. Mietin kristalleja aikani, mutta sitten muistin säilyttämäni punaiset puuhelmet, jotka ovat peräisin lapsena pitämästäni helminauhasta. Nauha meni joskus rikki, mutta onneksi säilytin helmet. Nyt ne pääsivät uuteen käyttöön.

dav

Pirkko Kuuselan Himmelikirjassa on yli 120 kaunista ohjetta erikokoisiin ja -mallisiin himmeleihin. Himmeli voi olla nauhamainen ja yli kolme metriä korkea, tai se voi olla pikkiriikkinen korvakoru. Kumpiakin näin toteutettavan kurssilla, molemmat todella kauniita. Kuuselan kirjassa on kauniit mallikuvat, joissa himmeli pääsee luonnonvalossa oikeuksiinsa, oli se sitten perinteinen malli, amppeli, kranssi, tähti tai koru. Ohjeet olivat sinällään selkeät, hahmotusvaikeudet olivat varmasti vain tässä päässä ja aloittelijan heikkoutta. Nyt, kun tekniikka on tuttu, osaan myös katsoa mallikuvia siitä näkökulmasta, että kuinkahan tuonkin osaisin toteuttaa.  Ja kuten sanoin, plussaa siitä, että valmiiden himmelien koot on ilmoitettu!

Kirja on kirjastosta lainassa.

Pirkko Kuusela: Himmelikirja. 128 sivua. Moreeni, 2014.

 

 

So long, 2018 – tervetuloa 2019!

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Vuodenvaihde on hyvä ajankohta katsahtaa taaksepäin kuluneeseen vuoteen. Vuosi 2018 on tarjonnut monenlaista: opintoja, gradua, proosan kirjoitusta, kotimaan matkailua, tutustumista uusiin ihmisiin ja uusia mahdollisuuksia. Gradu valmistui alkusyksystä ja sen jälkeen palasin muiden opintojen pariin. Vaikka tuntuu, etten ole koko ajan tehnyt kouluhommia hiki hatussa, olen kuitenkin ihan aikataulussa. Elämällä on tapana tehdä matkanteosta kuoppaista, mutta jos nyt ihan kamalia kuoppia ei tule, pitäisi minun ensi vuonna valmistua. Aika menee niin nopeasti, vastahan minä aloitin opinnot! (Puolitoista vuotta sitten, toim. huom.)

Kotimaassa tuli tehtyä aineistonkeruumatkoja gradua varten, lomamatkoja tein itsekseni ja perheen kanssa. Lomailimme Kainuussa ja takaisin päin ajelimme Nurmeksen Bomban ja Lieksan kautta (vilkutus Ranskaan!). Vierailimme ex tempore taiteilija Eva Ryynäsen ateljeessa Paaterissa. Hieno paikka ja upeita teoksia. Hellekesä vaikutti menoihimme niin, että kävimme yllättävän monessa museossa, kun etsimme viileitä vierailukohteita. Muutenkin tuli tutustuttua Keski-Suomen kohteisiin, mm. Karstulassa kävimme Wanhat Wehkeet -museossa ja Jämsässä Lelumuseo Helminauhassa sekä Hirvikartanossa. Jyväskylässä tuli käytyä Käsityöläismuseossa sekä Suomen Käsityön museossa. Syksyllä kävin itsekseni Helsingissä opintoihin liittyen sekä kavereita tapaamassa Kirjamessuilla ja muuten. Etelä-Savossakin tuli käytyä vuoden mittaan useaan otteeseen, vilkutuksia sinnekin!

Eli hyvä vuosi on takana. Välillä meno tuntuu paarustamiselta eikä näe metsää puilta, mutta talven laelta näkee mukavasti taaksepäin. Huomisen jälkeen vuosi vaihtuu ja voi olla, että omassakin elämässä tulee olemaan muutoksia. Ja kun tulee uusia asioita, joutuu osasta luopumaan. Ensi vuonna pikkuhiljaa hyvästelen tämän blogin ja uusi vuosikymmen (uskomatonta, uusi vuosikymmen!) alkaa uuteen tahtiin. Mutta ennen 2020-lukua nautin vuoden 2018 viimeisistä päivistä, vuoden vaihtumisesta ystävien seurassa ja ennen kaikkea kaikesta siitä, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Hyvää uutta vuotta, ystävät!

Maria Turtschaninoff: Maresin voima

Avainsanat

, , , , , , , ,

dav

Maria Turtschaninoff (s. 1977) on Karjaalla asuva kirjailija, joka on tunnettu erityisesti nuorille suunnatusta Punaisen luostarin kronikoita -sarjastaan. Sarjan edelliset osat ovat Naondel (2016) ja Maresi (2014), jolla kirjailija voitti Junior Finlandian. Uusin teos Maresin voima jatkaa ensimmäisestä osasta tutun Maresi-tytön tarinaa. Naondel minulta jäi väliin, mutta Maresin voiman myötä palasin tuttuun maailmaan.

Ensimmäisessä osassa Maresi lähetettiin pikkutyttönä Menosin saarelle Punaiseen luostariin, jonne miehiltä oli pääsy kielletty. Maresi sai siellä koulutusta, jota hän nuoreksi naiseksi kasvettuaan haluaa jakaa omassa kylässään. Hän haluaa perustaa koulun kylän tytöille. Tästä alkaa Maresin voiman tarina. Maresi matkaa takaisin kotiin selkein suunnitelmin. Kun hän vihdoin pääsee perille, ei asiat olekaan niin helppoja kuin hän kuvitteli. Jos hän on kasvanut ja muuttunut, niin ovat myös hänen perheensä ja kylän väki. Kyläläiset eivät olekaan innokkaita laittamaan tyttöjä kouluun, sillä jokaiset kädet ovat tarpeen. Ja mitä tytöt tiedolla tekisivät, he kysyvät, kun kuitenkin perustavat perheen ja ovat siinä kiinni?

Maresin voima on kasvutarina nuoren naisen kypsymisestä aikuisuuteen. Kirja kertoo myös oman voiman löytämisestä. Maresilla on kyky olla yhteydessä Akkaan ja hän kykenee avaamaan kuoleman oven. Kun ahneet vallanpitäjät uhkaavat hänen kotikyläänsä, Maresi joutuu tekemään valinnan, avaako hän oven vai pyrkiikö rauhaan neuvottelun keinoin. Hän oppii päästämään maailman lähelleen ja sitä myöten tulee kokonaiseksi omaksi itsekseen.

Kirja on rakenteeltaan kokoelma Maresin kirjoittamia kirjeitä rakkaaseen luostariinsa. Ensin muoto tuntui hieman hankalalta, kun on tottunut suoraan kerrontaan, mutta kyllä siihen tottui. Ja kirjailija on upottanut suorasti kerrottuja kohtauksia kirjeiden sisään, mikä tuo vaihtelua rytmiin ja antaa miellyttävämmän lukukokemuksen. Turtschaninoff on luonut maailman, josta hän on voinut ammentaa useita kirjoja, ja olen iloinen, että hän palasi Maresin tarinaan. Päähenkilön elämään oli helppo uppoutua ja elää mukana hänen iloissaan, suruissaan, tuskassaan, ahdistuksessaan ja rakkaudessaan, magiasta puhumattakaan. Tarinan lopussa oli helppo iloita siitä vahvasta ja kykenevästä naisesta, jollaiseksi Maresi kasvoi. Kirjan päätös oli mielestäni tyylikäs ja tarina kaareutui kauniisti.

Joitain langanpätkiä jäi auki, kenties tarkoituksella. Saisimmekohan joskus lukea Maresin äidin ja tämän miekan tarinan? Sen tarinan haluaisin lukea.

Suosittelen kirjaa yläkouluikäisistä ylöspäin. Vaikka teos on luokiteltu nuortenkirjoihin, menee se erinomaisesti aikuisillekin.

Kirja on kirjastosta lainassa.

Maria Turtschaninoff: Maresin voima. Punaisen luostarin kronikoita. 383 sivua. Tammi, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Luetaanko tämä?

Kirsin kirjanurkka

Sekaisin kirjoista

Taikakirjaimet

Tuijata

 

Joulukuu ja joulukalenterit

Avainsanat

, , , , , ,

joulukuu

Tänään on jo kolmas päivä joulukuuta ja English Tea Shop tarjoilee minulle tänään Peppermint Melon -teetä. Vihreässä teessä maistuvat molemmat maut, joskin se meloni olisi uponnut muiden makujen sekaan, ellen olisi lukenut sanaa ”meloni”. Minulla oli myös viime jouluna saman firman teejoulukalenteri ja tykkäsin siitä kovasti. Marketeissa kun kulkee, niin näkee jos jonkinmoista aikuisten kalenteria kosmetiikkakalentereista olutkalentereihin. Ja olenpa nähnyt netissä myös viskikalenterin!

kalenterit

Lapsille on aika perinteisiä malleja. On kuva-, suklaa-, lelu-, hiustarvike- ja (lasten)kosmetiikkakalentereita, vähän jokaiselle ikäryhmälle. Koululaisneidit kaipaavat jo muuta kuin leluja, ja on hyvä, että heillekin on jotain. Ei se joulun odotus ja aattoillan jännitys yhtäkkiä katoa, kun täyttää 10 vuotta. Meillä menee vielä Schleichin heppakalenteri sekä tietenkin suklaakalenteri.

Eilisiltana havahduin siihen, että nyt on jo tosiaan joulukuu. Tänä vuonna teetin taas, onneksi hyvissä ajoin, pienen määrän kuvakortteja. Olen korttiin oikein tyytyväinen. Eilisiltana sitten tajusin, että nehän pitää myös kirjoittaa, hommata joulumerkit ja laittaa postiin 12.12. mennessä, eikä siihen ole enää kuin… 9 päivää! Jokainen perheenäiti tietää, että joulun alla päivät kuluvat pikakelauksella, kun pitää miettiä ja hommata jouluruuat ja -tarvikkeet, pohtia saiko joulupukki lahjatoivekirjeet (tietenkin sai!), olikos koulun joulujuhla minä päivänä, mikä viikonloppu käydään kylässä sukulaisilla, toimittaakohan posti kaikki kuljetukset perille ennen joulua, ja niin edelleen. Onneksi on joulukalenteri, että muistaa sentään mikä päivä on menossa!

Enää 21 luukkua ennen aattoa… Mikähän maku huomenna tulee?