Avainsanat

, , ,

Tätä järkälemäistä kirjaa lukiessa mieleen tuli pitsinnypläys: joku mastermind liikuttelee puupallukoita yllättäviin suuntiin ja satunnaisilta näyttävistä liikkeistä kehkeytyykin suurenmoinen taidonnäyte.

On kaksi kirjailijaa, kadonnut tyttö, löytynyt ruumis ja monen monta epäiltyä. Silmänlumetta, väärinkäsityksiä ja oletuksia. Dickerin juoni polveilee, muodostaa lukijalle mielikuvaa – joka vaihtuu uuteen kuvaan.

Teoksessa on 809 sivua! Tarina alkoi kuitenkin tempaista mukaansa minua vasta kolmensadan sivun jälkeen. Sen jälkeen mielenkiinto pysyi hyvin yllä, sillä Dicker osaa ripotella vihjeitä toisensa jälkeen. Harhaanjohtavia vihjeitä.

Kielenkäytöstä mieleeni tuli Katerine Pancol. En tiedä voiko tätä sanoa helmasynniksi, mutta molemmilla, alkukieleltään ranskalaisilla kirjailijoilla, kaikki henkilöt puhuvat samalla äänellä ja tavalla – pitkästi, vuolaasti, kuvaillen, hyvin tunteenomaisesti. Pancolin kirjat sijoittuvat enimmäkseen Ranskaan ja henkilöt ovat ranskalaisia, joten jatkuvat tunteenpurkaukset voinee laittaa kulttuurialueen piikkiin, mutta Dickerin tarina sijoittuu Amerikkaan ja henkilöt ovat amerikkalaisia. En vain osaa kuvitella amerikkalaisia puhumassa näin.

Juonen kekseliäisyydestä Dicker saa pisteet. Lukijaa jallitetaan moneen otteeseen. Juuri, kun on muodostanut jostain henkilöstä mielipiteen, tapahtuu jotain yllättävää tai tulee sellainen ristivalotus, johon ei ole osannut varautua. Tarina päättyy jo ainakin kerran, kunnes se jatkuu ja päättyy toisin. Ja vielä toisin.

Kenelle: Erityisesti ranskankielisen kieli- ja kulttuurialueen ystäville. Dekkarien, ja viipyillen kerrottujen ja yllättävien tarinoiden ystäville.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta. 809 s. Tammi. 2014.

 

Tämä kirja yllättää. Ja toiste. Ja lopussa vielä kerran. Melkoista juonenpunontaa!

Tämä kirja yllättää. Ja toiste. Ja lopussa vielä kerran. Melkoista juonenpunontaa!