Avainsanat

, , , , , , , ,

P.D. James on tuonut henkirikoksen Pemberleyhin. Rikkooko se Darcyjen kodin harmonian ja onko Wickham sittenkään syyllinen?

P.D. James on tuonut henkirikoksen Pemberleyhin. Rikkooko se Darcyjen kodin harmonian ja onko Wickham sittenkään syyllinen?

Rikoskirjallisuuden Grand Old Lady Phyllis Dorothy James on tarttunut vaativaan miljööseen kirjassaan Syystanssiaiset. 2011 julkaistussa teoksessa liikutaan nimittäin Pemberleyn tiluksilla, eikä päähenkilöinä ole enempää eikä vähempää kuin Mr Fitzwilliam ja Elizabeth Darcy (omaa sukua Bennett). Kirjailija on uskaltanut tarttua brittien niin tarkoin vaalimaan Jane Austenin henkilögalleriaan, epäilemättä pitkän kirjailijauransa mukanaan tuoman itsevarmuuden turvin.

Tunnustan, että tartuin kirjaan epäröiden. Mitä, jos James kohteleekin minullekin rakkaita henkilöhahmoja kaltoin? Olen jo lukenut kirjan, jossa heidät esitettiin vähemmän mairittelevassa valossa, ja se oli kyseisen kirjailijan tarkoituskin. Hän ei kuitenkaan onnistunut tavoitteessaan minun kohdallani, mutta siinä kylläkin, etten tunne tarvetta tarttua hänen muihinkaan teoksiin.

Mitä siis kuuluu Darcyille? Miten henkirikos sopii Austenin luomaan maailmaan? Ensimmäiseen kysymykseen voin vastata, että hyvää, kiitos Jamesin. Hän on tavoittanut hienosti Elizabethin ja Darcyn luonteet, ja luonut heille perheen ja kodin, jonka he austenilaisten mielestä varmasti ansaitsevatkin. Myös Bingleyt ja Georgiana esitellään lämpimässä hengessä. Oikeastaan kaikki hahmot ovat tuttuja vuoden 1995 suositusta televisioinnista.

Mutta miten rikos sopii siihen maailmaan? Jokseenkin päälleliimatusti. Koska rikoskirjailijan sellainen täytyy teokseen ujuttaa, se tehdään kuitenkin teoksen henkeen sopivan tyylikkäästi ja hillitysti. Rikoksella ei mässäillä ja välillä, tunnustan, unohdin, että sellainen oli tapahtunut. Se ehkä onkin kirjan ongelma. Kirja ei oikein ole rikosromaani, eikä Ylpeyden ja Ennakkoluulon jatko-osa. Avautuuko kirja sellaiselle lukijalle, joka ei tunne sen taustoja? Kirjan alku nimittäin meneekin hieman luettelomaisesti, kun uudelle lukijalle selitetään kuka kukin on, ja kuinka he ovat päätyneet sinne missä ovat.

Pidin kuitenkin henkilöhahmoista, miljööstä ja kerronnan verkkaudesta. Henkirikos oli kuitenkin teennäisen oloinen. Sen olisi jopa voinut jättää pois, vaikka 1800-luvun vaihteen rikostutkinta ja oikeudenkäynti olivatkin ihan mielenkiintoisia. Ja ilman sitä Wickhamit eivät olisi kohdanneet elämiensä käännekohtaa.

Pemberleyssä eletään kuten ennenkin, mutta uuden vuosisadan tuulia tuo nuori lakimies Alveston, joka vaatii – omassa mittakaavassaan – suuria parannuksia naisten asemaan. Valtio-oppineena panin mieluusti merkille, että James oli ujuttanut teokseen mukaan maininnan Mary Wollstonecraftin, joka oli varhaisia naisten oikeusten puolustajia pamfletillaan A Vindication of Right of Women. Alveston nimittäin kysyy: ”Elämme nyt 1800-lukua; ei tarvitse kuulua rouva Wollstonecraftin opetuslapsiin ollakseen sitä mieltä, että naisilla tulee olla mahdollisuus lausua mielipiteensä heitä koskevista asioita. Jo vuosisatoja sitten hyväksyimme sen tosiasian, että naisella on sielu. Eikö olisi aika tunnustaa, että hänellä on myös mieli?”.

Kirjaston kirja.

P.D. James: Syystanssiaiset. 348 sivua. Otava, 2012.