Avainsanat

, , , , ,

Mieli on auki

Uusimmassa MeNaisissa (25-26/2016) oli parikin mieleenpainuvaa juttua. Ystäväni Pirjo Toivasen novelli Kesä joka ei tullut kruunaa kesäliitteen ja Lauri Tähkä miettii viisaita haastattelussaan. Pirjon novelli on hyvin kirjoitettu, paljastaa pala palalta enemmän moniulotteisista henkilöistään ja yllättää käänteissään.

Maailmani kiertyi spiraaliksi aivan kuin mereni pohjasta joku olisi vetänyt tulpan irti.

Novellissa aikuinen nainen kohtaa tutun menneisyydestään. On tilaisuus käydä läpi asiat, jotka jäivät kesken. Ne ovat määrittäneet elämää tähän saakka, mutta mullistaako tapaaminen loppuelämän?

Lauri Tähkän haastattelussa puffataan toki syksyllä esitettävää Vain elämää -sarjaa, mutta luodataan kuulumisia muutenkin. Jutussa kerrotaan näin: ”Lasit peittävät Vain elämää -kuvauksissa kertyneet univelat. Mutta mieli on auki” (s. 8).

Sanonta jäi pyörimään mieleeni. Mieli on auki. (Kuvassa olen laittanut lauseen Lauri Tähkän sanomaksi, vaikka sitä ei jutussa ole kirjoitettu repliikkiviivalla.) Se, että mieli on auki, on edellytys luovalle työlle. Jos ei ole vastaanottavassa tilassa arkikiireiden tai muiden syiden vuoksi, voi olla vaikea tehdä nostoja sisäisestä luovuuspankista. Siksi puhutaan myös tylsistymisen merkityksestä luovuudelle. Kun kalenterissa on tilaa, on myös mielessä tilaa joko alitajunnasta nostetuille oivalluksille tai ympäristöstä hoksatuille ärsykkeille.

Kun mieli on auki, luovuuden hevosilla on tilaa kirmata aasinsiltojen yli laitumilta toisille.

Toinen asia, joka jäi pyörimään ajatuksiini, oli Tähkän oivallus: ”Artisti, joka istuu pöydän päähän, on paikkansa ansainnut” (s. 8). Se unohtuu usein meiltä jokaiselta. On tärkeää, että jokaisella olisi edes kerran elämässään Vain elämää -hetki; että saa istua pöydän päähän ansaitusti nauttimaan, mielellään useammin. Se ansio on jokaisella erilainen. Joku on puurtanut näkymättömästi koko elämänsä eikä hänen työtänsä kukaan näe, ennen kuin hän on pois. Se on surullista, sillä näkymättömän työn tekijöitä on kaikkialla ympärillämme. He ovat niitä, jotka eivät pidä melua itsestään, mutta hoitavat homman. Arjen sankareita.

Pienet lapset, vauvat ja isommatkin, saavat onneksi Vain elämää -hetkiä syntymäpäivillään. Harvoin on nähnyt suuremman rakkauden täyttämiä hetkiä, kuin vauvan ensisynttäreillä, kun läheiset ovat kokoontuneet pöydän ääreen laulamaan onnittelulaulua ihmisen taimelle, joka säteilee iloa ja onnea ympärilleen pelkällä läsnäolollaan. Oma lapseni sai puolivuotiaana kokea erityisen hetken, jota hän ei tietenkään itse muista, mutta minä muistan loppuelämäni. Hän vieraili keskusteluryhmässä, joka koostui enimmäkseen eläkeiän ylittäneistä naisista. Eräs oli jo reilusti yli 80-vuotias. Vauvani pötkötti huovan päällä punaisissa tamineissaan ja tonttulakissaan keskellä pöytää, kun ryhmäläiset spontaanisti lauloivat ja leikkivät hänelle Tonttujen jouluyön. Hänestä se oli tietenkin aivan mahtavaa. Niin paljon rakkautta ja säteilyä ilmassa – hän kaiken keskipisteenä! Itse seurasin liikuttuneena laulajia. Kaikkien kuormittavien asioiden alta nousi esiin ilo ja onni, ja heidän ilmeensä pehmenivät ja rentoutuivat, kun he unohtivat ympäristönsä ja lauloivat vauvalle. Mikä ihana muisto!

Kun saamme joskus Vain elämää -hetken, nautitaan siitä täysin siemauksin ja tallennetaan muisto mielen ja sydämen muistoalbumiin. Ja jos hetkeä ei ala kuulua, niin järjestetään sellainen itsellemme, eikös vain?