Avainsanat

, , ,

Keskustelimme viime syksynä ystäväni kanssa muusikoista ja kirjoittajista. Hän kertoi huomanneensa, että muusikot ovat usein valoisampia ja positiivisempia. Tuumiskeltuani asiaa hetken totesin hänen varmasti olevan oikeassa, joskin oma otantani on hyvin suppea, sillä en tunne juurikaan muusikoita. Kirjoittajia, sekä ammattilaisia että harrastajia, olen taas kohdannut näiden yli kahdenkymmenen vuoden aikana paljon. Aika monesti esimerkiksi kirjoittajakursseilla ilmapiiri on painava. Keskitytään enemmän virheisiin. Kirjoittajilla saattaa olla myös kovat paineet, itse luodut sellaiset: pitäisi heti osata kirjoittaa maailmankirjallisuuden klassikko. Sellaiset odotukset saavat kenen tahansa runosuonen tukkoon! Ehkä myös suomalainen mentaliteetti vaikuttaa: älä nyt vain kuvittele, että sinulta joskus jotain julkaistaisiin, kynnys on huikean korkea, ja jos sattuisitkin olemaan onnekas, niin ei sitä kirjaa kukaan koskaan lue.

Luova ihminen, erityisesti kirjoittaja, joutuu joka kerran altistamaan itsensä arvostelulle, kun antaa muiden lukea tekstejään. Pelkästään sen kynnyksen ylitys voi olla vuosien ponnistelujen tulos. Silloin kouluttajalta vaaditaan erityistä taitoa kannustaa kirjoittajaa, vaikka huomaisikin, että tietä on vielä pitkälti. Voi olla, että kirjoittaja siitä huolimatta sulkeutuu kuin simpukka ja uskaltautuu vasta vuosien päästä uudelleen kurssille.

Kursseilla, ja palautteelle antautumisella, nahka kyllä parkkiintuu, se on totta. Mitä enemmän kirjoittaa, sitä selvemmäksi tulee, että ammattilaisen näkemys kohdentuu tekstiin, ei kirjoittajaan. Siinä ei (pitäisi ainakaan olla) ole mitään henkilökohtaista, ja siihen tulisi mielestäni pyrkiä. Kirjoittajan taas tulisi pyrkiä eteenpäin, vaikka nykyisenlainen muiden negatiivinen kannustus/realismi edesauttaakin ristiriitaisella tavalla.

En tunne muusikon työtä, mutta kuinka kaukana on vertaus sitä, että säveltäjä kerta toisensa jälkeen toisi keskeneräisen hengentuotteensa arvioitavaksi ja se pistetään palasiksi: tuo kelpaa, tuo ei, ei tällä ole mitään mahdollisuuksia, kun ei ole kellään muullakaan? Kuinkahan valoisiksi he silloin kokevat itsensä?

Realismi on hyvästä, en minä sitä sano. On hyvä, että rehellisesti kerrotaan, mitä kaikkea pitää vielä tehdä. Teksti pitää pyöräyttää ehkä vielä useitakin kertoja läpi. Tai laulu ei vain ole vielä valmis, siitä puuttuu se jokin. Tässä myllyssä kirjoittajan tai muun luovan työn tekijän ego saa kyytiä. Hyvä niin. Se on usein terveellistä. Tarpeellista ja pakollista, jos aikoo eteenpäin. Töitä on pakko tehdä.

Se äänenhuolto? Miettiessäni muusikon työtä mieleen nousi useita naistenlehtien haastatteluita. Niissä monet laulajat vuosien varrelta ovat kertoneet, kuinka pitävät huolta instrumentistaan eli äänestään. Flunssaa torjutaa keinolla millä hyvänsä, kaulahuivi suojaa kesäviimassakin eikä kesällä syödä jäätelöä.

Kirjoittajallakin on työkalu, oma ääni. Se instrumentti hioutuu esiin harjoittelemalla, kovalla työllä ja arvostelulle altistumisella. Jokaisella on kirjoittajalla on oma ääni. Sitä tulisi huoltaa. Miten sen tekisi, suojaisi omaa ääntään viimalta?

Jokainen löytää siihen itselleen sopivat tapansa. Kirjoittajilla ei ole apunaan yleislääketiedettä, joka kertoisi, kuinka äänihuulet suojataan. Joillekin sopii uudet elämykset ja inspiraatiot, jotka suodattuvat omalle äänialalle sopiviksi tarinoiksi. Joku vetäytyy luontoon ja kuuntelee siellä äänensä sävyjä, kun muun maailman meteli ei peitä nyansseja.

Sen osaan sanoa, että minun on täytynyt raivata elämässäni tilaa luovuudelle. Raivausta täytyy tehdä koko ajan, sillä tyhjä tila tuppaa täyttymään. Luonnon laki. Jos en raivaa, kalenteri täyttyy nopeasti.

Kun on aikaa, on myös äänellä tilaa tulla kuuluviin. Silloin voi kuulostella, miltä se oma ääni kuulostaa, missä se resonoi, toimiiko tällä kertaa molli vai duuri.

Kun tulkitsee itseään ja ääni soi kauniisti, tulee myös varmuus. Sen myötä myös valoisuus lisääntyy.

Antoisaa äänenhuoltoa kaikille!