Avainsanat

, , , , , , ,

Älä riko pintaa on jyväskyläläisen Katri Alatalon viime syksynä ilmestynyt novellikokoelma.

Perheen pienimmäinen sattui näkemään Älä riko pintaa -teoksen kannen, vaikka piilottelin sitä yöpöytäni kirjapinon keskellä. ”Miksi tuo tyttö on puoliksi peikko? Miksi sillä on verta käsissä? Tuo toinen näyttää ihan luurangolta”. Auts. Ei ollut tarkoitus, että viisivuotias joutuu ihmettelemään fantasiaa ja kauhua luotaavan kirjan kansikuvitusta. Juteltiin asiasta, mutta toivottavasti kuva ei jää kummittelemaan pienen mieleen.

Katri Alatalon (s. 1985) neljäs fantasia-aiheinen kirja on novellikokoelma. Osa novelleista oli julkaistu aiemmin kotimaisissa scifi- ja fantasialehdissä, kuten mm. Spinissä, Portissa ja Usvassa. Tekstit sijoittuvat samaan maailmaan, josta hän kirjoitti Mustien ruusujen maa -trilogian (ilmestyivät Vaskikirjoilta 2012-2014). Kirjailija pitää myös blogia, jonne hän on kirjoittanut kokoelmaan valikoimiensa novellien syntytarinat. Niitä oli mielenkiintoista lukea.

Kokoelmassa on kahdeksan novellia. Ne on jaettu kahteen osioon; ensimmäiset neljä sijoittuvat Talvilaaksoon ja toinen osio Kesäsaarille. Kaikissa tarinoissa on kauhuun liippaava pohjajuonne tai tunnelma, joka mielestäni tuli Talvilaaksoon sijoittuvissa tarinoissa selkeämmin esille. Kylmyydessään ne olivat välillä hyytäviä. Tunnelmasta toiseen siis mentiin. Välillä tarinoissa oli selkeitä kauhuelementtejä, osa oli muuten jännittäviä ja kiehtovia. Hyytävin tarina oli mielestäni Ei poikasi ole kuollut. Samankaltaisia yliluonnollisen kauhun elementtejä löytyi myös novelleista Jos seinät voisivat tuntea ja Rubiinilaiva.

Heti kokoelman ensisivuilta lähtien oli selvää, että Alatalo on luonut rikkaan ja vivahteikkaan maailman (en ole edes lukenut Mustien ruusujen maan trilogiaa). Lukijana minulle tuli myös, ristiriitaisesti kylläkin, kun kyseessä on kauhukokoelma, turvallinen olo. Kun kyseessä on hyvä kirjoittaja, lukija voi rauhassa antautua tarinan vietäväksi. Juoni etenee, siinä, eikä hahmoissa ole epäloogisuuksia, maailmankuvaus toimii. Silloin voi rauhassa olla tarinan ja tunnelman vietävissä, ihastella luodun maailman rikkautta.

Mielestäni kokoelman päätyö ja helmi on Talvilaaksoon sijoittuva Unien puutarhat. 62-sivuinen pitkä novelli lähentelee jo pienoisromaania ja olisi englanninkielisessä maailmassa novella-termillä kutsuttu pitkä tarina, joka ei kuitenkaan ole vielä ihan romaanin mitoissa. Siinä on käytetty eri näkökulmakertojia, mikä mielestäni onnistuu hyvin. Jokainen kertoja tuo jotain lisää tarinaan ja vie sitä eteenpäin. Kirjailija on ikään kuin ottanut tarinan kämmenelleen, nostaa sen silmien korkeudelle, kääntelee ja esittelee sitä lukijalle eri kulmista.

Älä riko pintaa tarjoilee rikasta fantasiaa ja jännitystäkin. Sille soi mielellään useamman iltahetken ennen nukkumaanmenoa, eivätkä kauhuelementit olleet niin kauheita, että olisivat yöunet vieneet. Mielenkiintoinen kurkistus kuitenkin tähän maailmaan. Alatalolta ilmestyy syksyllä uusi kirja Käärmeiden kaupunki, jonka fantasiamaailma sijoittuu aavikolle. Se on ilmeisesti sitten jo toinen maailma. Millainen tarina aavikolle sijoittuu? Laitan Käärmeiden kaupungin lukulistalle, ja jos siinä on pelottava kansi, pistän sen yöpöydän laatikkoon…

Kirjaston kirja.

Katri Alatalo: Älä riko pintaa. 302 sivua. Vaskikirjat, 2016.