Avainsanat

, , , , , , , , , , , ,

Tarkiainen_PureMua_P_Final.indd

Kuvan copyright Tammi

Terhi Tarkiainen (s. 1977) on syksyn esikoiskirjailija teoksellaan Pure mua, joka on taatusti erilainen vampyyritarina paristakin syystä: ensinnäkin se kertoo suomalaisista vampyyreista ja toisekseen vampyyreihin yhdistyy vuoden 1918 sisällissota. Tyyli on chick lit eli huumorin sävyttämä, kepeästi kerrottu nuoren naisen kasvutarina. Kepeän kerronnan ja hirtehishuumorin ei kuitenkaan kannata antaa hämätä, sillä teoksessa on vakaviakin teemoja, kuten ihmisoikeudet, seksuaalinen hyväksikäyttö ja sodan traumat.

Kirjan päähenkilö on 30 vuotta täyttävä Anna, jonka synttäriviikonloppu saa vallan paranormaalit käänteet, kun eliittivanhemmat hankkivat hänelle lahjaksi vampyyrin, jonka avulla tyttö saisi eloa vällyjen väliin ja sitä kautta uutta verta pölyiseen ikigraduunsa. Päämääränä olisi tietenkin saada Anna kunniallisesti naimisiin kelvon vävyehdokkaan kanssa. Mutta niinhän siinä käy, kuten usein vanhempien hyväätarkoittavien tempausten kanssa, että päälaelleen menee. Annan elämä muuttuu, kyllä, mutta ei sellaiseksi kuin mamma och pappa önskar.

Kirjailija pääsee teoksessaan esittelemään humoristin kykyjään ja kirjailijanlahjojaan. Tarina on vetävästi (verevästi?) kerrottu. Itselläni ei ollut kummempia ennakko-oletuksia, sillä en ole juurikaan tutustunut vampyyrigenreen lukuunottamatta vanhoja mustavalkoisia ja 90-luvun Bram Stokerin leffoja lukuunottamatta. Kirjan alkuosa menikin hieman ihmetellessä, mutta luvussa 18 tarina mielestäni hyrähti kunnolla käyntiin.

Olin kuuntelemassa Jyväskylässä Lokacon-tapahtumassa lokakuussa, kun Anne Leinonen haastatteli Terhi Tarkiaista ja Marko Hautalaa kauhunkirjoittamisesta. Tarkiainen kertoi kirjoittamistyylistään, että hän näköjään kirjoittaa joka luvun loppuun ”cliffhangerin” eli koukun, jolla lukija saadaan lukemaan seuraavakin luku. Tämä kyllä näkyi teoksessa ja hyvällä tavalla. Tarina on juonivetoinen ja jännityksen ylläpitämiseen tarvitaankin koukkuja. Tässä tarinassa vauhtia ja käänteitä riitti loppuun saakka, lopussa oli vielä lukijan palkitseva yllätys.

Aineksia tarinassa olisi vaikka kolmeen kirjaan, mutta kirjoittajan pulppuavasta tyylistä ounastelen, ettei hän niin sanotusti tyhjentänyt pajatsoa tähän kirjaan. Huumoria ja letkautuksia oli riittämiin, ehkä niinkin paljon, että se vakavampi sanoma jäi hieman niiden peittoon. Tarkkaa genreä en osaa teokselle sanoa, mutta ei se taida olla tarpeenkaan. Pure mua taitaa olla niitä kirjoja, jotka väistävät luokittelua. Viihdyttävä se ehdottomasti on ja koukuttava. Kunhan tarina pääsi käyntiin, minunkin oli vaikea laskea sitä käsistäni ja käydä ajoissa nukkumaan.

Suosittelen kirjaa vampyyritarinoiden ja paranormaalin romantiikan ystäville. Miljöön ei kannata antaa hämätä, pääkaupunkiseutu näyttäytyy tämän jälkeen uskottavana vampyyriseutuna!

Kirja on arvostelukappale.

Terhi Tarkiainen: Pure mua. 403 sivua. Tammi, 2018.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Siniset helmet

Vinttikammarin ikkunasta

Kirjojen pyörteissä