Avainsanat

, , , , , , , , , ,

mde

Pirkanmaalaisen kirjailijan Taru Kumara-Moision toinen teos Taniwha (2019) on maagisrealistinen tarina suomalaisesta perheestä, joka muuttaa vuodeksi Uuteen-Seelantiin.  Kymmenvuotias Ella, opettaja-äiti Heli ja IT-asiantuntija-isä Pasi lähtevät seikkailuun, joka muuttaa heidän elämänsä. Kun elämänhalu ja –pelko vuorottelevat, ihmiset lähentyvät ja loitontuvat toisistaan. Miten käy perheen ja ystävien?

Kirjailija kertoo tarinaa Ellan ja Helin näkökulmista. Ella tuntee olonsa ulkopuoliseksi vieraassa maassa, jossa alkuun koulussakin ymmärtää vain sanan sieltä, toisen täältä. Nopeasti hän saa kyvyn ymmärtää toisia tavalla, joka kohottaa realistisen tarinan maagisrealistiseksi. Ella tutustuu myös maorien myytteihin ja tarinoihin, ja pian hän näkee ympärillään Taniwhan ja Hinen, joita harvat näkevät. Mutta mitä asiaa näillä myyttisillä olennoilla on Ellalle? Asteittaisesti synkkenevä tunnelma kertoo, ettei ehkä mitään hyvää.

Kumara-Moisio on valinnut yksinkertaisen kirjoitustyylin kuvaamaan Ellan sisäistä puhetta, ja se on hyvä ratkaisu: lapsi puhuu lapsen tavoin. Joissain arvioissa on kritisoitu sitä, että englanninkieliset sanat on kirjoitettu kuten ne lausutaan, mutta minua se ei häirinnyt. Tuntui, että se kuvasti sitä, kuinka ulkopuoliseksi ja erilaiseksi päähenkilö tuntee itsensä. Kontrastina lapsen puheelle on Ellan äidin päiväkirjamerkinnät, jotka ovat selvästi aikuisen puhetta, analyyttisen ja koulutetun ihmisen pohdiskelua ja suunnittelua. Heli haluaa löytää itsestään taiteilijan, toteuttaa itseään, ottaa kaiken mahdollisen irti, seikkailla, irtaantua koti-Suomen velvollisuuksista, löytää taiteeseensa uudet värit! Jotenkin osasin kuvitella Helin puhetyylin, innostuneen, hieman hengästyneen, omalla tavallaan pilvilinnoja rakentelevan itsensä etsijän. Perheen isä jää taka-alalle, sillä vaikka hän on tarinassa paikalla, hän ei ole läsnä. Välillä hän saattaa skypettäessä käydä moikkaamassa sukulaisia, muuten hän on omissa mietteissään ja työssään.

Yksi päähenkilö on myös miljöö, Uusi-Seelanti maorikulttuureineen ja tarinoineen. Ellan äiti suorastaan haltioituu luonnosta ja Ella tutustuu kulttuuriin ystävänsä kautta, mutta isää kiinnostaa lähinnä Tolkien-elokuvien kuvauspaikat. Ellan elämä alkaa kietoutua hänen ystävänsä Tanen elämään, Taniwha ja Hine näyttäytyvät yhä useammin, kunnes todellisuus ja myytit kietoutuvat yhteen. Vakavia ja kamalia asioita tapahtuu, joita Ella käsittelee lapsen mielellään ja kielellään. Tarinassa mainitaan kirjan alkupuolella elokuva Kerran sotureita (Once were warriors), jonka kaikuja tarinan loppupuolella kuullaan. Tai näin ainakin itse yhdistin mielessäni, sillä elokuva teki aikoinaan suuren vaikutuksen.

Maorikulttuurin kuvaus saa minulta ehdottomasti pisteitä, se on hyvin elävää. Lisäksi pidin perhedynamiikan kuvauksesta, jossa roolit vaihtuvat päälaelleen. Jokaisella perheenjäsenellä on tie, jota he kulkevat, ja joskus aikuisten tahtomiset vievät kauemmas lapsen tiestä. Tarina kertoo myös lapsen yksinäisyydestä ja aikuisten tahdon kohteena olemisesta. Kasvutarinakin on kyseessä. Jos jotain rakentavaa kritiikkiä mietin, niin ehkä se suuntautuu hieman etäisiksi jääviin hahmoihin. Tämä on toki makukysymys. Tuntui vain siltä, että henkilöhahmot jäivät ympäristön kuvauksen jalkoihin.

dav

Jani Laatikaisen hienoa typografiaa.

Kaiken kaikkiaan Kumara-Moisio on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan. Kirjan takakansitekstissä kerrotaan tarinan olevan tragikoominen, joskin minusta itse tarinassa on sitä tragiikkaa ja aikuiset ovat niitä koomisia. Suosittelen lukukokemusta perhedynamiikan ja Uuden-Seelannin ystäville. Kiitokset hienosta kannesta J. S. Meresmaalle ja typografiasta Jani Laatikaiselle. Kirjasta on tehty myös kirjatraileri.

Kirja on lainattu kirjastosta.

Taru Kumara-Moisio: Taniwha. 213 sivua. Osuuskumma, 2019.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Nörttitytöt