Avainsanat

, , , , , ,

mde

Lepra (2019) on kirjailija Kirsti Ellilän uusin teos. Historiallinen romaani sijoittuu 1920-luvun Orivedelle leprasairaalaan, jonka toiminnasta vastasivat diakonissasisaret. Kirjailija on käyttänyt romaania rakentaessaan todellisten henkilöiden kirjeenvaihtoa, ja hän on myös sukua eräälle heistä.

Ensiksi kiitän Ellilää siitä, että hän on antanut puheenvuoron sekä leprasairaalan hoitajille että potilaille. Leprasairaalaa ei ole enää olemassa edes rakennuksena, vain muistomerkki on jäljellä. Nyt lukijat saavat tutustua erikoiseen ja mielenkiintoiseen miljööseen, joka on yhtä aikaa kaunis ja kauhea. Kuuluisaa ruusutarhaa kun hoitivat eriasteisesti sairastuneet ja vammautuneet potilaat. Lisäksi henkilöt tulevat näkyviksi, erityisesti päähenkilö Matilda, joka omisti elämänsä diakonissatyölle ja lepraa sairastaville. Potilaatkin pääsevät esille, erityisesti lapsesta asti laitoksessa asunut Aune, joka kamppailee sairauden ja rakkauden keskellä. Toive tavallisesta elämästä voi olla raastavaa sekä eristykseen tuomitusta että hänen hoitajistaan, jotka eivät voi haavetta toteuttaa.

Kirjailija yhdistelee juonivetoisessa romaanissaan oikeita kirjeitä juonen sekaan. Ilmavasti kirjoitettu kuvitelma Matildan elämästä etenee ensin juonivetoisesti, lähtien tilanteesta, jossa Matildan sisar kutsuu hänet Orivedelle ottamaan ohjat käsiinsä leprasairaalassa. Matilda on väsynyt Dragsvikin vankileirin kauheuksista, joille hän ei hoitajana ole voinut juuri mitään, ja nyt hän ryhtyy sairaalan johtajattareksi.

Pidin kirjan alun ilmavasta kerronnasta, ja vaikka henkilöt pysyivät mielestäni aika etäisinä, kerrontatyyli sopi raskaaseen aiheeseen. Ajankuva yksityiskohtineen oli hyvin kuvattu ja uskottava, kirjailija on varmasti tehnyt paljon taustatyötä. Luin siis tarinaa sujuvasti noin puoleen väliin, kunnes omalla kohdallani juonen juoksutus koki äkkipysäytyksen.

Nyt tulee pieni nillitys lukijan vinkkelistä katsottuna, ja varoitus: seuraava tekstinpätkä saattaa paljastaa jotain teoksesta.

Kun kirjan alkupuoli on ollut tyyliltään ja sisällöltään yhteneväistä tarinaa, lukijana olin tuudittautunut uskomukseen, että koko tarina kulkee samalla tyylillä: historiallinen kertomus kaikkitietävän kertojan kertomana. Puolivälissä tipahdin kärryiltä, juoksutus katkesi, ja piti lukea pari sivua uudestaan ja todeta, että kyllä, ihan oikein luin: nyt muuttui tyyli. Aikataso ja kertoja vaihtuivat, hypättiinkin nykypäivään. Eikä siinä mitään, sinänsä se on ihan toimiva ratkaisu, jos se olisi johdonmukainen eli siinä pysyttäisiin jatkossakin tai siitä olisi lukijaa varoitettu. Nyt loppuosaa lukiessa en pystynyt enää nauttimaan tarinan soljuvuudesta, vaan piti koko ajan olla hieman varuillaan, ettei seuraava pudotus tule yllättäen. Lopussa kertojiakin oli useampia ja päähenkilö vaihtui kokonaan. Yritin miettiä olisiko erilainen rakenne estänyt hämmennystäni, esimerkiksi alkuun pieni prologi varsinaisen päähenkilön kertomaksi? Tai että kronologia olisi ollut rikkonainen jo alusta lähtien? Mielipideasioitahan nämä tietysti ovat, joku toinen lukija ei tällaisen asian antaisi värittää lukukokemustaan.

Kiitosta annan mielenkiintoisesta tarinasta ja miljööstä. Suosittelen kirjaa historiasta ja todenpohjaisista romaaneista kiinnostuneille.

Kirja on kirjaston kirja.

Kirsti Ellilä: Lepra. 304 sivua. Arktinen banaani, 2019.

Muissa blogeissa kirjoitettua:

Lukihäirikkö

Kirsin kirjanurkka

Tuijata