Avainsanat
aikuisopiskelija, antropologia, etnologia, gradu, Jyväskylän yliopisto
Aloin viime keväänä miettiä tarkemmin, josko kokeilisin jatkaa opintojani. Ensimmäisen kerran pohdiskelin asiaa parisen vuotta sitten, kun selvisi, että minulla on vielä (filosofian) maisterin tutkintoon johtavaa perusopinto-oikeutta jäljellä. Minulle kerrottiin aikoinaan, etten voi jatkaa opintojani, jos otan kandidaatin tutkinnon ulos, mutta ilmeisesti se oli sitten väärää tietoa. Olen ollut yliopistolla passiivirekisterissä, ja juteltuani keväällä sekä opinto-ohjaajan että professorin kanssa, päätin kastaa varpaitani veteen eli siirtyä passiivisesta aktiiviseksi.
Ajatus opiskelumaailmaan palaamisesta oli jännittävä, pelottavakin. YTM-tutkinnostani on aikaa 16 vuotta, HuK:sta 17. Olen kirjoittanut tällä välillä asiatekstiä, isojakin kokonaisuuksia, mutta enimmäkseen proosaa. Osaisinko enää kirjoittaa tieteellistä tekstiä? Onnistuisiko esseiden kirjoittaminen, saati sitten gradu? Professori oli nimittäin sitä mieltä, että kannattaa aloittaa gradusta. Minusta se kuulosti hyppäykseltä uima-altaan syvään päähän ruostuneella uimataidolla. Kesäkuussa laitoin kuitenkin hakemuksen menemään – aktiiviseksi siirrytään siis hakemalla.
Tässä on nyt ensimmäisiä huomioita, joita olen tehnyt palattuani kampukselle aikuisopiskelijana 16 vuoden tauon jälkeen. Koen itseni ulkopuoliseksi ja vieraaksi, mutta se ei minua haittaa, sillä opiskelu on nyt vain yksi osa minua, kun taas parikymppisenä olin päätoiminen opiskelija. Ehkä vierauden tunne häviää matkan varrella, ehkä ei. Ainakin se antaa hyvän mahdollisuuden tehdä osallistuvaa havainnointia, joka on osa etnologiaa ja antropologiaa (pääaineeni siis) 🙂
Tietoverkot. Voihan tietoverkko, sanon minä. Ilmoittautumisrumba kesti pari kuukautta. Toki kesäloma-aikakin vaikutti asiaan, mutta eniten yliopistolaitoksen byrokratia ja sen koko. Olin jo unohtanut minkäkokoisista laitoksista on kyse. Uudelleen ilmoittautuminen opiskelijaksi vaati monenmoista lomakkeen täyttöä. Kun sain ensimmäisen täytettyä, sanottiin, että ”odota 2-3 päivää, jotta lomake ehtii mennä palvelimien sun muiden läpi”. IT-palvelu tosin taisi kutsua järjestelmää himmeliksi. Sitten saatoin laittaa liikkeelle lomakkeen numero kaksi, ja niin edespäin. Lukuvuodelle 2017-2018 piti ilmoittautua heinäkuun loppuun mennessä, mutta opiskelijakortin saattoi tilata vasta elokuun alussa. Ilmaisen opiskelijakortin olisi saanut, jos olisi ottanut maksukortin ja erään pankin tilin siinä samalla. Kortin olisi saanut myös heti käyttöön sähköisenä mobiiliversiona, mutta sehän ei onnistunut windowspuhelimelle. Odotin siis kolmisen viikkoa maksullista muoviläpyskää, joka ulkonäöltään ei ole yhtään niin hieno kuin 90-luvun kortit, mutta toimittaa saman asian. En siis löytänyt vanhaa opiskelijakorttiani, mutta uusiksi se olisi mennyt joka tapauksessa, sillä ei minua olisi kuvasta tunnistanut. Jos kuva on otettu vuonna 1993 ja 40 kg sitten, todennäköisyys sille, että olisin kortilla saanut opiskelija-alennuksen, on fifty-sixty.
Kursseille ilmoittaudutaan sähköisesti. Graduseminaariin ilmoittautuminen alkoi 00:00 eli valvomiseksi meni, kun en tiennyt kuinka nopeasti paikat menevät. Aamulla selvisi, että hyvin olisin ehtinyt mukaan silloinkin. Mutta eipä noita tiedä, jotkut kurssit täyttyvät hetkessä ja siinä täytyy kuulemma olla painamassa enteriä samalla sekunnilla, kun ilmoittautuminen aukeaa (kokemusta on mm. kansalaisopiston kursseista). Tentteihin ilmoittaudutaan netissä ja osan tenteistä voi suorittaa itselle sopivana ajankohtana kirjastolla e-tenttinä. Jopa osa luennoista löytyy tallenteina, jotka voi katsoa missä haluaa, joten se vapauttaa luennoilla istumisesta. Itse pääsin perehtymään moodlen saloihin, samoin kuin moni muukin yliopistolla.
Kaikesta ”ihanasta” it-ihmeellisyydestä huolimatta elokuun lopussa uskalsin ajatella, että kai olen nyt tehnyt kaiken mitä pitää ja voin syyskuussa mennä graduseminaariin. Graduhommat on nyt siis aloitettu ja niistä, ja muista huomioista, kirjoittelen taas. Iloista syksyn alkua!
