Graduntekijä kentällä

Avainsanat

, , , , ,

Kun antropologi tai etnologi lähtee kenttätöihin, saatetaan sanoa, että matkalla kentälle hän on liminaalitilassa. Kenttä on ollut aiemmin vaikkapa kaukainen kulttuuri, jonne on tehty matkaa monella kulkuvälineellä ja ajan kanssa. Ja mikseipä kenttä voisi nykyään olla proosallisesti lentokenttä, kenttä kentällä (vinkki tuleville graduntekijöille)! Liminaalitilasta on kirjoitettu Tieteen termipankki-sivustolla näin:

Rituaalin liminaalitilassa yhteisö on ikään kuin rajalla, eräänlaisella ’ei-kenenkään-maalla’, jossa kulttuuristen kategorioiden normatiivisuus on ikään kuin lakkautettu. Liminaalitila on ’pyhä kaaos’: sille on tunnusomaista vapautuminen käyttäytymisnormeista ja kognitiivisista säännöistä.

Tutkijan on monesti sanottu olevan liminaalitilassa, ikään kuin välitilassa, siirtyessään kotoa eli tunnetusta, kentälle eli vieraalle maaperälle. Matkalla olemisen ja irrallaan olevan tunteen varmasti moni tunnistaa matkustuskokemuksistaan.

Graduni on edennyt siihen vaiheeseen, että olen matkustanut tekemään haastattelut, litteroinut ne ja alkanut valmistella gradun ensimmäisiä lukuja helmikuussa tapahtuvaa opponointia varten. Tein kaksi kotimaahan suuntautuvaa haastattelumatkaa, yhden kumpaakin haastattelua varten. Istuin julkisissa liikennevälineissä yhteensä parikymmentä tuntia, joiden aikana huomioni kiinnittyi liminaalitilan hieman romantisoidun mielikuvan sijaan Onnibussin varsin koviin penkkeihin (siinä kymmenennen tunnin korvilla ne alkavat tuntua oikeasti kovilta). Mutta kyllä minä ajoittain tavoitin sen irrallisuuden tunteen, kun arkielämä jäi taakse ja suuntasin kohti haastattelupaikkakuntia. Ehkä matkanteko tuntuisi oikeasti matkan teolta, jos seilaisin pari viikkoa rahtilaivalla, mutta sellaiselle ei nyt ollut (onneksi) tarvetta.

Pidin haastattelujen tekemisestä. Vaikka kohtaamiset sujuivatkin tietyllä tapaa käsikirjoituksen puitteissa, sillä olihan minulla valmiit kysymykset, tuntuivat ne mielestäni aidoilta kohtaamisilta. Sain hyvää aineistoa graduani varten, ja enemmänkin. Löysin ainakin yhden aiheen jonkun toisen gradua varten ja kirjoitan sen lopulliseen graduun mukaan. Nyt valmistelen ensimmäisiä lukuja opponointia varten ja ne ovat hyvällä mallilla.  Olen jo hieman purkanut haastatteluita ja sähköpostikyselyvastauksia, mutta keskityn niihin tarkemmin opponoinnin jälkeen. Kaiken kaikkiaan gradu etenee ja onkin tämän kevään jälkeen joko valmis tai hyvin lähellä sitä. Sen jälkeen odottavatkin muut maisterintutkinnosta puuttuvat opinnot, sillä aloitin suoraan gradusta.

Lopuksi vielä kuva Helsingin Käpylässä sijaitsevan Karjala-talon edustalta. Se oli tällä erää tämän gradun kenttätyön viimeinen etappi 🙂

Atorox-palkinnon ehdokasasettelu

Avainsanat

, , , , , ,

Vuosittain jaetaan parhaaksi äänestetylle edellisvuoden kotimaiselle scifi- tai fantasianovellille Atorox-palkinto. Atorox on maamme vanhin tieteiskirjallisuuden palkinto. Nyt alkuvuodesta (15.3.2018 saakka) voi äänestää viime vuonna julkaistuja novelleja. Niitä voi äänestää kuka tahansa, joka on lukenut jonkun listatuista novelleista ja pitänyt sitä palkinnon arvoisena. Ja ilman muuta saa äänestää useampaakin novellia! Äänestetyistä eniten ääniä saaneet 20-30 novellia pääsevät lyhytlistalle. Ennakkoon äänestäjiksi ilmoittautuneet sitoutuvat lukemaan kaikki novellit ja äänestävät sitten näistä voittajan.

Kuten huomaatte, Suomessa julkaistaan melkoinen määrä spefi-novelleja ja raapaleita 🙂

Ehdokasasettelun lomake
Novellilistaus

Jäälyhty – Ice lantern

Avainsanat

, ,

Olemme tehneet pienimmäisen kanssa useana vuotena jäälyhtyjä. Joskus olemme värjänneet veden vesiväreillä tai saippuaväreillä, mutta tänä vuonna emme käyttäneet värejä. Täytimme vain 16 tyhjää maitopurkkia ja laitoimme ulkovarastoon jäätymään. Eilen, kun oli Jyväskylässä talven kylmin päivä (aamulla -27 astetta), kokosimme jäämurikat lyhdyksi. Toinen valokuvista on otettu sinisellä hetkellä, toinen noin klo 17, jolloin oli jo pimeää. Tänään onkin jo paljon lauhempaa, noin -3 astetta, mutta on  melkoinen lumimyräkkä. Huomiselle luvattiin plussakeliä, mutta jospa tuo lyhty säilyisi vielä muutaman päivän – kun sen kaivaa lumikinoksesta esiin!

Tämä vuosi tuo muutoksia tullessaan, sillä postiluukusta kolahti ohjeet pienimmäisen kouluunilmoitusta varten. Ei hän niin pieni enää olekaan… Syksyllä meillä onkin sitten reipas eppuluokkalainen. Tänä lukuvuonna perheestämme kaksi on ollut koulutiellä: minä jatkoin opintojani ja lapsi aloitti eskarin. Sama jatkunee syksyllä 🙂 Nyt kuitenkin nautiskellaan talven selästä, joka jo kovaa vauhtia kallistuu kevättä kohden. Luistellaan, hiihdetään ja ollaan pulkkamäessä sen, minkä kelit sallivat!

***

I´ve made ice lanterns past few years with the youngest member of our family. We´ve used water colors and soap colors but this January we didn´t dye the water. We filled 16 empty milk cartoons, let them freeze outside and yesterday peeled the cartoons of and piled ice bricks as a lantern. Yesterday it was the coldest day here in Central Finland, -27 degrees celsius in the morning. In the afternoon the thermometer showed -13 degrees so it was warming up. I took pictures at dusk, ”the blue moment” when daylight turns blue before turning into evening and night, and at 17 o´clock when it was already dark. Today the temparature is -3 degrees and we have a snow storm blowing outside. Well, when it stops snowing, we´ll just have to dig the lantern up from the snow!

We´re past the mid winter and it´s getting lighter and brighter outside. The day is longer and luckily this year we have plenty of snow for iceskating, skiing and other winter time activities 🙂

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Avainsanat

, , , , , ,

Kirsi Alanivan (s.1979) esikoisromaani Villa Vietin linnut voitti Turun yliopiston ja Savukeidas-kustantamon käsikirjoituskilpailun. Romaani julkaistiin vuonna 2016. Kirjan takaliepeessä kerrotaan, että kirjailija aloitti kirjoittamisen ruissalolaisen huvilan pihamaalla. Tarinassa ollaan enimmäkseen keskellä saarta, hiljalleen lahoavassa kartanossa, jonka nurkissa kuiskuttelevat tarinoitaan menneiden sukupolvien haamut. Päähenkilö, nuori nainen nimeltä Ellie, asuu kartanossa äitinsä kanssa, yrittää opiskella, mutta tuntee itsensä saaren ulkopuolella ulkopuoliseksi. Saaren naisten sukupolvien ketju on vahva ja lukiessani mietin, pääseekö Ellie irti vai rapistuuko kartanon mukana.

Romaanissa liikutaan eri aikatasoissa ja tarina täydentyy eri näkökulmakertojien kautta. Ajassa liikutaan 1800-luvun lopun ja nykyajan välillä. Eri aikojen naiset kertovat elämästään, elämistä ja kuolemista, surusta, juhlista, matkoista, ja joku ei osaa kuolemassakaan irti kartanosta. Erilaisten kohtaloiden ja tarinoiden keskelle syntyy Ellie.

Äitini kasvoi imelässä sherryn hajussa ja nukkui juhlavieraiden jaloissa raskaiden mahonkipöytien alla. Hän imi itseensä jokaisen salissa kerrotun salaisuuden ja tarinan ja kertoi niistä sitten vuosia myöhemmin minulle, kun tapoimme aikaa loputtoman pitkinä talviöinä vailla muuta seuraa kuin toisemme.

Kirjassa esiintyy myös miehiä, menneisyyden raaka isäntä ja Ellien nuoruuden aikainen naapuri, vanhempi mies Erik. Erikistä tulee merkittävä hahmo nuoren naisen elämässä. Ellie etsii elämäänsä niin kiihkeästi kinnittymispistettä, että on jähmettää itsensä kuin Erikin rakkaudella täyttämät linnut. Linnut, naiset ja vietit  ovat vahvasti tarinassa muutenkin kuten kirjan nimestäkin voi päätellä.

Kirjailijan käyttämä kieli on taidokasta, vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Tarina ei päästä lukijaa helpolla eikä tarjoa valmiita vastauksia. Tunnelma ammentaa osin goottilaisesta perinteestä, seassa on ripaus kauhua, kasvutarinaa ja tietenkin sukupolvitarinaa. Hyvin mielenkiintoinen kudelma, jolle toivoisin lisää lukijoita.

Kirjasta ovat kirjoitettu myös blogeissa Ullan Luetut kirjat, Kujerruksia, Villasukka kirjahyllyssä ja Kohtaamisia.

Kirja on lahjakirja.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut. 182 sivua. Savukeidas, 2016.

Gluteeniton piparikuusi

Avainsanat

, , , , ,

Viime vuosina gluteeniton piparkakkutalo on meinannut tuottaa harmaita hiuksia, joten tänä vuonna ajattelin kokeilla gluteenitonta piparikuusta, josta näin kuvan joskus viime vuonna. Tänä vuonna näin muottisetin Confettilla ja innostuin uudestaan: tätähän on kokeiltava! Jospa rakennelma pysyisi koossa ilman liisteripikeeriä?

Taikina on edelleen hyväksi havaittu ohje Gluteenitonta leivontaa -blogista. Sokerikuorrutukset ostin kaupasta. Sininen on sävyltään aika sähäkkä, mutta veikkaan, että se on tarkoitettu erityisesti Suomi 100 -teemaan. Koristelimme kuusen ”oksat” pienimmäisen kanssa ja kuusesta tulikin hieman energisen oloinen, eikä niin harmoninen mitä mielessäni etukäteen kuvittelin. Noh, ehkä ensi vuonna meillä on harmoninen piparikuusi! Pääasia, että se maistuu hyvältä ja sitä oli hauska rakentaa 😀

 

Anne Leinonen: Metsän äiti

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Anne Leinonen on monipuolinen kirjailija, jonka monissa teoksissa arkinen ja maaginen kohtaavat. Näistä risteyskohdista sukeutuu tarinoita, jotka kieputtavat lukijaa. Ne hämäävät, yllättävät, kauhistuttavat ja riemastuttavatkin. Metsän äiti (2017) ei ole poikkeus. Leinonen on kutonut hämäräperäisillä magiapuikoillaan kertomuksen, jossa mikään ei ole miltä se näyttää, tai ehkä sittenkin.

Suolle surmattu tyttö.

Romaanin päähenkilö on Riina, nuori nainen, joka palaa kotikyläänsä Vihainperälle keräämään aineistoa opinnäytetyöhönsä. Kotikylä on autioitumassa, mutta jäljellä olevat asukkaat ovat jollain tapaa kytköksissä toisiinsa. Riinankin sukua kylällä vielä on. Elämä ja kuolema risteävät heti tarinan alussa, kun raskaana oleva Riina törmää kuolleen miehen ruumiiseen. Tästä alkaa tapahtumien ketju, jossa Riina joutuu selvittämään kylän historiaan kytkeytynyttä mysteeriä.

Mökkiinsä palanut mies.

Saadakseen selvyyden tapahtumista, Riina joutuu sukeltamaan omaan menneisyyteensä. Unet, valvenäyt, sumuiset muistikuvat – mikä onkaan totta, mikä mielen luomaa utuverhoa? Samaan aikaan metsässä liikkuu jotain pelottavaa, vaikka metsän pitäisi olla Riinan turvapaikka. Herkkä Riina lukee metsän tunnelmia ja yrittää nähdä verhon läpi. Mitä seuraa, kun hän vihdoin näkee toiselle puolelle? Mitä jos toinen puoli onkin tämä puoli, rikos tarvitsee sovituksensa? Miten käy Riinan ja syntymättömän lapsen?

Metsä, joka hengittää.

Romaani on mielestäni jännittävä ja paikoin kauhistuttava. Siinä sekoittuu maaginen realismi kauhuun ja kansanuskomuksiin. Kirjailija on onnistunut luomaan jännitteen, joka läpäisee koko teoksen. Hän on myös ripotellut onnistuneesti vääriä johtolankoja matkan varrelle ja yllätti ainakin minut loppuratkaisullaan. Tämän kirjan otollisin lukuhetki on synkkä ja myrskyinen yö mökillä, jossa myrskylyhdyn liekki heijastuu vanhojen nukkien lasisilmistä ja tuulenpuuska tempaisee ulko-oven säpistään ja liekki sammuu: puf!

Kirjasta ovat kirjoittaneet muiden muassa myös:

Rakkaudesta kirjoihin

Oksan hyllyltä

Lukutoukan kulttuuriblogi

Kirjavinkit

Kirja on kirjaston kirja.

Anne Leinonen: Metsän äiti. 207 sivua. Atena, 2017.

Tero Seppänen: Syöksyvirtauksia

Avainsanat

, , , ,

Tero Seppäsen novellikokoelma Syöksyvirtauksia (2017) esittelee lukijoille ylikonstaapeli Tauno Kähtävän Lovetun poliisipiiristä. Kähtävä tarkastelee pienen paikkakunnan tapahtumia näkökulmasta, joka on jotain nyky- ja menneen maailman väliltä. Hän ei haraa muutoksia vastaan, mutta ottaa ne kokeneen poliisimieheen otteella vastaan. Jos jokin on tehtävä erityisellä pieteetillä, kuten juhannussaunan lämmittäminen, se tehdään niin.

Kokoelmassa on 20 lyhyttä tarinaa. Osassa niistä on päähenkilönä ja näkökulmakertojana Kähtävä, joissain hänet nähdään muiden näkökulmasta. Tarinat ovat eri tekniikoilla kirjoitettuja. Mukana on vinoa huumoria maailman menosta, ja ihmisistä, joiden laidasta laitaan tekemät teot työllistävät Kähtävää. Perheetön ja tunnollinen Kähtävä on ilmoittautunut mukaan jopa vapaaehtoiseksi arkunkantajaksi, sillä kukapa muu kantaisi hautaan ne peräkylän miehet, joita kukaan ei jää kaipaamaan? Ja saahan siitä kahvit vaivanpalkaksi.

Seppäsen luoma hahmo, Tauno Kähtävä, mietteineen on tuulahdus kyläpoliisien maailmasta. Kähtävästä lukisi mielellään enemmänkin, jos hänen tarinansa olisivat rakenteeltaan johdonmukaisemmin esitettyjä. Nyt vaikutelma oli hieman sirpaleinen. Taitavana kirjoittajana Seppänen onnistuu joka tapauksessa piirtämään lukijan silmien eteen kuvan ylikonstaapeli Kähtävästä, joka eleettömästi, mutta inhimillisesti hoitaa mitä eriskummallisemmatkin työtehtävät. Mielestäni Baranovin pojat, Viran puolesta, Hevosen puolikas, Kolmipyörä ja Päivystys nousivat kokoelmasta selvimmin esiin.

Syöksyvirtauksia on kuudes Stresa Kustannuksen syksyn esikoisteoksista.

Kirja on arvostelukappale.

Tero Seppänen: Syöksyvirtauksia. 70 sivua. Stresa Kustannus, 2017.

Jouluaskarteluja

Avainsanat

, ,

Olemme parina vuonna askarrelleet joulukortteja pienimmäisen kummitädin perheen kanssa. Hulinaksihan se lopulta menee ja mitä mielikuvituksellisimpia tonttuja ilmiintyy askartelutarpeiden seasta. Viime vuonna pienimmäinen loihti kivikautisen tontun, jolla oli varsin muheva parta, ja tänä vuonna vuoron sai dinosaurusajan tonttu. Aikuiset saivat aikaiseksi tonttuihin verrattuna melko perinteisiä (eli tylsiä) joulukortteja, mutta väliäkös tuolla, kun joulun juhlaa kohden astellaan? Eiköhän jouluun mahdu sekä villit että perinteiset ideat!

Ne perinteisemmät askartelutuotokset…

… ja tonttu suoraan dinosaurusajalta!

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Avainsanat

, , , ,

Pirjo Puukon Mutkanlukutaito on hallittu ja taidokas novellikokoelma.

Pirjo Puukon esikoisteos on taidokas ja laadukas novellikokoelma. Alkusyksystä ilmestyneessä kirjassa on 18 novellia, joissa kirjailija pääsee esittelemään laajalla kirjolla osaamistaan ja kokemustaan. Hyvällä omalla tunnolla lopputulosta voi kutsua onnistuneeksi taidonnäytteeksi. Pirjo Puukko kirjoo ihmisistä, elämästä, sattumuksista, vinosta huumorista, surusta ja kohtalon kolhuista kudelman kirkkaalla ja ilmavalla kielellä – kirkkaimmilla ilmoilla kun näkee pisimmälle.

Kirjailija on jakanut teoksensa kolmeen osioon: Missä kaksi ihmistä, siellä kaksi maailmaa, Asiat väistävät suunnitelmia ja Vinoja katseita. Ensimmäisessä osiossa käsitellään parisuhteita eri näkökulmista; kaipausta, syrjäpolkuja, inhimillistä kompuroimista ja anteeksiantoa. Mukana on myös kertomus naapurisuhteista, joiden surkuhupaisuus tiivistää parisuhdetta. Kirjailija osaa kuljettaa lukijaa tunnelmasta toiseen; sanavalinnat tukevat tunneilmastoa ja ympäristönkuvausta. Lukija kulkee Italiassa etruskien nautintojen jalanjäljissä, syö, juo viiniä, nauttii lämmöstä ja maisemista. Kosketus lisää elementin aistikattaukseen. Poltettu sienna -novelli oli mielestäni näistä vahvin teksti.

Asiat väistävät suunnitelmia on loistava otsake! Se on jo itsessään pieni maailma, joka kuvaa sitä elämän surkuhupaisuutta, jota jokainen meistä joskus kokee. Se voi ilmentyä huumorina, kun mutkanlukutaito pettää, tai viiltävänä kipuna sydämessä elämättömän elämän jäljiltä, kuten novellissa Universumin yksinäisin mies. Tässä lainauksessa kyseisestä novellista kirjailija kirjoittaa ajankuvaa ja kokemusta hienosti: ”Jalat tuntuvat vanhoilta silitysraudoilta, joita ei ole kuumennettu tarpeeksi, ne ovat tahmeat eivätkä tahdo siirtyä eteenpäin”. Asiat voivat väistää myös suunnitelmia, jos tukahdutetut tunteet pyrkivät pintaan. Väistäminen ottaa monia muotoja.

Kolmannessa osiossa viljellään vinoja katseita. Sukupolvien kesken, sukupuolten kesken, äidiltä tyttärelle ja tyttäreltä äidille, kerrostalon asukkaiden kesken. Pieniä, herkullisia kertomuksia.

Pirjo Puukko osaa kuvata ihmisiä tarkasti, mutta lempeästi. Eri miljööt ja aikakaudet taipuvat keveästi hänen kynänsä kaariin. Teksteistä huomaa, että niitä on ajateltu ja hiottu, rytmitetty, kuulosteltu ja käännelty sopivaan kulmaan. Kohtaukset ja näyttämöt ovat täyteläisiä, jokaisessa novellissa on maailma. Kaiken kaikkiaan hieno, tasapainoinen ja tyylikäs kokonaisuus.

Jos novellien maailma ei ole vielä tuttu, tästä kirjasta on hyvä aloittaa. Elämänmakuiset tarinat sopivat moneen makuun ja eri ikäisille.

Pirjo Puukko on Stresa Kustannuksen yksi kuudesta esikoiskirjailijasta. Kirjasta on kirjoitettu myös Mannilaisen Elämä on ihanaa -blogissa.

Kirja on arvostelukappale.

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito. 135 sivua. Stresa Kustannus, 2017.